Lapsuuden lukumuistoja

Alkusyksystä oli lukuveto vähissä. Sain lisäinnostusta Facebook-kirpparin avulla. Joku kaltaiseni kirjahamsteri möi Merri Vikin Lotta-kirjoja, jotka eivät kelvanneetkaan hänen lapsilleen. Luin Lottoa läpi ala-asteen ja vielä myöhemminkin aina, kun kaipasin jotakin helppoa, tuttua ja turvallista. Ostaa päräytin kaikki 42 kappaletta.

Lotan ja Gigin seikkailut olivat yhtä viihdyttäviä kuin 30 vuotta sitten. Yllättävän hyvin itse tarinat ovat aikaa kestäneet, vaikka toki osa viehätyksestä tulee ajankuvasta. Varsinkin 1950- ja 1960-luvulla kirjoitetut osat ovat kiinnostavia kuvauksia myös omasta ajastaan. 

En taida minäkään saada lapsia näitä lukemaan, mutta ehkä myyn nämä eteenpäin jollekin innokkaalle - siellä kirpparillakin ilmoitukseen tuli niin pitkä jono, että päättelen muidenkin tykänneen näistä. Saatan myös säästää koko kasan seuraavaa tylsää syksyä varten.

Lukukuulumisia

Kirjamessuviikonlopun päätteeksi on hyvä blogata kirjoista. Tänä vuonna kävin messuilla kahtena päivänä, sekä opiskelijoiden että perheen kanssa. Onkohan minusta tullut kranttu, vai miksi messuohjelma vaikutti valjulta? En jaksanut erikseen hakeutua yhtäkään haastattelua kuuntelemaan, eikä myöskään käynyt niin (kuin joinain vuosina) että kiinnostava puhuja olisi pysäyttänyt minut keskustelua seuraamaan. Kiertelin siis kaksi päivää ostamassa sukulaislapsille joululahjoja.

Omat kirjani olen tänä syksynä hakenut lähinnä kirjastosta. Kävin syyslomalla Lontoossa ja hain matkaoppaatkin kirjaston hyllystä. Virittäydyin matkaan lukemalla Wodehousea, mutta itse reissussa en ehtinyt lukea riviäkään.

Syysloman jälkeen olen ehtinyt ahmimaan dekkareita. Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin on oikein ahmittava norjalaisdekkari. Kiinnostavat henkilöhahmot, pääosin toimiva juoni ja kevyt mutta vetävä kirjoitustyyli ovat paketti, joka takaa laadun. Tällä hetkellä lueskelen rikosnovelleja. James Thompsonin toimittama Helsinki noir on kiinnostava kokoelma Helsinki-aiheisia rikostarinoita. En yleensä tykkää novelleista, koska kaipaan pidempää juonenkaarta, mutta tähän kokoelmaan mahtuu useampi onnistunut makupala.

Lainaa vain

Luin kesällä myös Renate Dorresteinin romaanin Lainaa vain. Olen aiemmin lukenut Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Bloggauksen mukaan olin silloin vähän pettynyt, mutta mielikuvissani Dorrestein oli hyvä, ja siksi odotin Lainaa vain -romaaniltakin aika paljon. Tällä kertaa en pettynyt.

Romaani kertoo viisikymppisestä Nettiestä, joka kasvattaa kehitysvammaista tyttärenpoikaansa Igoria. Molempien elämä kääntyy kirjan aikana päälaelleen kerran jos toisenkin, pahimmin silloin, kun Igor tapaa Lisan, joka päättää hetken mielijohteesta siepata mukaansa vauvan. Nettie luulee, että vauva on Igorin ja Lisan yhteinen ja toivottaa niin Lisan kuin vauvankin tervetulleeksi perheeseen.

Tämä on hauska romaani. Välillä hauskuus on myötähäpeää tulvivaa tragikomediaa, koska romaani näyttää ihmiset heikoimmillaan. Usein se on lähes absurdia tilannekomediaa, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Ja koko ajan se on lämpimän humoristista tarinointia, koska romaani on elämänmyönteinen ja läpeensä hyväntahtoisesti sankareihinsa suhtautuva.

Jos olisin 12-vuotias, sanoisin varmaan "viis kautta viis, jatkoon". Jos tekisin töitä kehitysvammaisten kanssa, lukisin tämän. Ai niin, minähän teen. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin suositella muillekin. Tämä on sellainen kirja, joka auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

Varamies

Nyt ollaan jo lokakuussa ja minulla on Blogger täynnä luonnoksia kesälukemistosta. Ups. Lupaan tiivistää asiani. Koska en muista lukemastani enää puoliakaan. Ja koska en muutenkaan ole mikään polveilevien tarinoiden mestari vaan tehokas pääasioihin keskittyjä.

Purjeveneen keikkuessa ja muun miehistön rehkiessä luin myös David Nichollsin Varamies-romaanin.

Sinä päivänä -romaanin jälkeen odottaa jo aika hyvää matskua eikä Varamies ihan huono olekaan. Toki se on aika kepeä, helppolukuinen, viihteellinen ja hömpähtävä, mutta sellaisena ihan laadukas.

Varamies kertoo Stephen C. McQueenista, jonka näyttelijänura tarkoittaa mainoksia, dekkarisarjojen ruumiita ja teatteriesityksen tähden varamiehenä toimimista. Yllättäen Stephenille tarjoutuu mahdollisuus olla rakkaudessa muutakin kuin varamies.

Kuten genreen kuuluu, kaikki ei mene niin sulavasti kuin voisi, vaan usein ihan päinvastoin. Stephen kuitenkin kasvaa ihmisenä ja kirjan lopussa kaikki ovat ehkä vähän parempia ja joku jopa onnellisempi. Jos tykkää sellaisesta, niin tämä on oikein passeli kirja. Jos sellainen oksettaa, saa jättää väliin.

Novelleja

Yleensä välttelen novelleja. Haluan kunnon tarinan kaaren enkä yleensä tykkää avoimista lopuista, joihin novelleissa usein törmää. Kuitenkin lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman.

Nämä novellit ovat täynnä outoja dystopioita, ahdistavia tilanteita ja ahdingossa olevia päähenkilöitä. En väitä olevani amerikkalaisuuden asiantuntija, mutta monet novelleista tuntuivat minun mielestäni periamerikkalaisilta. Usein päähenkilö painii rahaongelmien kanssa, ja paine näyttää hyvältä muiden silmissä on suuri.

Ahdistavista aiheista huolimatta novellit ovat helppolukuisia. Saundersin teksti on kepeää, ja tapa rakentaa tarina on valoisa, jopa positiivinen. Monet näistä novelleista päättyvät lähes onnellisesti, ja se kaipaamani juonenkaari on selkeä.

Muu maa mansikka?

Kirjastosta tarttui mukaani Marina Lewyckan Muu maa mansikka? joka kertoo Englantiin tulevista siirtotyöläisistä.

Romaani kertoo ryhmästä mansikanpoimijoita, jotka joutuvat monenlaisiin sattumuksiin pyrkiessään rakentamaan itselleen parempaa elämää. Kirjassa on vähän veijariromaania: päähenkilöt ajautuvat erilaisten sattumien kautta todella absurdeihin tilanteisiin, jotka saavat lukijan välillä nauramaan ääneen.

Toisaalta romaani puuttuu todelliseen ongelmaan: Euroopassakin rikkaat maat hyväksikäyttävät köyhien EU-maiden työvoimaa, ja rikolliset hyötyvät myös siirtotyöläisistä. Romaani on välillä suorastaan silmiä avaava. Tykkään myös siitä, että kertojat ja näkökulmat vaihtelevat. Kaikki mansikanpoimijat (ja heidän koiransakin) saavat oman äänensä kuuluviin - mutta silti kaikissa on paljon yhteistä.

Kesädekkareita

Lainasin kirjastosta Dolores Redondon Luualttari- ja Myrskyuhri-dekkarit. Nämä ovat trilogian kaksi viimeistä osaa ja varoitan jo nyt, että jos haluat lukea kaikki, niin lue myös ensimmäinen osa Näkymätön vartija ja lue ne järjestyksessä. Kirjat liittyvät tiiviisti toisiinsa ja vaikka jälkimmäiset osat onkin mahdollista lukea lukematta ekaa osaa, niin sitä ensimmäistä on turha kuvitella lukevansa näiden kahden jälkeen.

Dekkarit sijoittuvat Baskimaalle ja hyödyntävät alueen vanhoja kansantarinoita. Nämä ovat selkäpiitä karmivia romaaneita, joita en voi suositella herkkähermoisille. Mielenkiintoisia tarinat kuitenkin ovat ja dekkarien juonet varsin toimivia. Kirjojen päähenkilö on kliseinen nuori naispoliisi Amaia Salazar. Onneksi henkilögalleria muuten on raikas ja todenmakuinen. Pääasiassa kerronta on mukavaa seurata ja helppolukuista. Ihan lopussa juoni ehkä vähän lässähtää, mutta ei niin paljon, etteikö lukea kannattaisi. Kannattaa myös varautua siihen, että kertoja kutsuu päähenkilöä peräkkäisissä lauseissa Amaiaksi, Salazariksi ja ylikonstaapeliksi. Häiritsevää, mutta ehkä se on jokin baskimaalainen tapa, jota en ymmärrä.

Romaanit maalaavat myös kiinnostavan kuvan Baskimaasta; tuonne minä haluan joskus!

Aiempina kesinä olen lukenut Saara Kesävuoren dekkareita. Tänä kesänä vuorossa oli Kuningas, lapsimurhaajapsykopaatti Kaarlo Karemaasta kertovan sarjan viimeinen osa. Aiemmat osat ovat olleet oikein hyviä, joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Murhaajan tarina saa selityksen ja juonenkäänteet ovat jännittäviä. Tämäkin tarina ehkä hieman hapertuu lopussa, mutta kaiken kaikkiaan päätösosa täyttää odotukset. Tässä romaanissa seikkaillaan Naissaaressa, joten jos se miljöönä kiinnostaa, kannattaa tarttua kirjaan.

[Edit 18.8. Kuka sitä enää elokuussa muistaa, mitä on kesäkuussa lukenut.]
Ihan alkukesästä luin Pekka Matilaisen dekkarin Kupoli. Se kertoo murhamysteeristä, joka sijoittuu 1400-luvun Firenzeen ja renessanssin puhkeamisen aikaan. Tämä on kiinnostava romaani, joka viehättää ehkä enemmän historian kuin dekkarien ystävää. Matilainen maalaa aikakaudesta asiantuntevan ja myös melko todentuntuisen (siis mahdollisen!) kuvan. Dekkarijuoni ei ihan vedä vertoja vaikka Umberto Econ historiallisille dekkaritarinoille, mutta kantaa kuitenkin loppuun asti. Kirjan salapoliisit, pappismies Antonio Loschi ja hänen kirjurinsa pikku-Toni, ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän osaltaan tarina jää kesken. Toivottavasti lisää on luvassa!