perjantai 18. joulukuuta 2020

Petit pays

Yksi suosikkipodcastaajistani, Innerfrenchin Hugo, suositteli keskitason ranskan lukemisharjoitukseksi Gaël Fayen Petit pays -romaania. Minähän tilasin sen samana päivänä Fnacista. Kullanarvoinen vinkki: Fnac toimittaa ranskankieliset kirjat kotiovelle tai lähipostiin nopeammin ja samaan hintaan kuin esim. Ad Libris. 

Petit Pays [suomeksi pieni maa] kertoo 12-vuotiaasta Gabysta, joka asuu 1990-luvun alkupuolella Burundissa. Gabyn isä on ranskalainen ja äiti ruandalainen. Tämä romaani osuu täsmällisesti nuortenkirjagenreen. Siinä seuraillaan poikajoukon edesottamuksia ja Gabyn lapsuuden päättymistä. Onpa mukaan päässyt suorastaan kliseinen kohtaus siitäkin, kuinka Gaby löytää kirjojen maailman naapurinrouvan myötäavustuksella. En osaa arvioida, onko kohtauksen kuvaus taikka vaikka kieli kliseistä, koska kirja on tosiaan ranskaksi, mutta sitä voin kehua, että kieli on selkeää ja ymmärrettävää.

Gabyn arjen kohelluksen taustalla on kuitenkin suurempi kuva: Ruandan sisällissota, jonka mellakointi laajenee Burundiinkin. Vaikka itsekin olen tätä sotaa seurannut mediasta, antaa romaani sisäpiiriläisen näkemystä. Muutenkin tykkäsin tästä kirjasta siksi, että se vei minut itselle vieraaseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Pääsin näkemään Gabyn arkea Gabyn silmin. 



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Paperilla toinen

Varasin Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -romaanin kirjastosta, koska niin moni sitä kehui. Sain odotella sitä koko vuoden 2020, mutta kyllä se oli venailun väärti!

Romaani kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka käy retrospektiivisesti läpi elämäänsä, seksisuhteitaan ja seksuaalisuutensa kehittymistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että seksuaalisuus on näkökulma, jonka kautta käsitellään omaksi itseksi kasvamista, aikuistumista, vastuunottoa omista tunteistaan ja toisaalta sitä kasvun prosessia, jossa ei enää halua miellytä ketään, vaan haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Iso osa romaania on äitiys, äidiksi tuleminen ja pienen lapsen äitinä oleminen. On helppo tunnistaa itsensä kertojan tunteista ja ajatuksista, vaikka omat lapset eivät enää pieniä olekaan ja ajatukset ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Samaten seksikumppanien ja -suhteiden kuvaus herättää monia tunnistamisen kokemuksia.

Romaanin luvut ovat lyhyitä, kevyitä lukea, välillä humoristisiakin. Silti teksti pakottaa ajattelemaan ja näkemään tuttuja asioita uudesta vinkkelistä. Luulen, että tämä romaani resonoi erityisesti naisissa, jotka ovat eläneet seksuaalisesti aktiivista elämää, mutta toivoisin, että muutkin lukisivat tämän ja kurkistaisivat näihin ajatuksiin.



maanantai 14. joulukuuta 2020

Läsnäolon harjoitteluun

Olin joulukuun alussa viikon lomalla, mutta en lukenut yhtään romaania! Sen sijaan harjoittelin läsnäoloa kahden kirjan avulla. Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit koostuu erillisistä, lyhyistä teksteistä. En tiedä, ovatko nämä Hidasta elämää -sivustolta (jonka perustaja Wikström on), mutta ne voisivat olla, koska ne ovat kolumnimaisia tai blogimaisia yhteen asiaan keskittyviä juttuja, jotka ohjaavat lukijan jonkin puoliksi pureskellun ajatuksen äärelle. Osa niistä on varsin oivaltavia, lähes kaikki hyvinkin luettavia. Tätä kirjaa olisi pitänyt lueskella silloin tällöin pidemmän ajan aikana, koska lyhyellä aikavälillä luettuna tekstit ja ajatukset sekoittuvat toisiinsa. Se on silti oikein kiva ja hetkeen sitova kokemus, jota täydentää upea valokuvakuvitus.

Aaro Löfin Rohkea elämä. 7 askelta todelliseen muutokseen. on myös kirja, jota ei ole tarkoitettu luettavaksi yhden viikon aikana. Se kertoo, kuinka havahtumalla todellisuuteen opimme läsnäoloa. Vähitellen tuo läsnäolo johtaa avoimeen olotilaan, jossa tunnemme olevamme yhtä maailman kanssa. Jepjep, kovin syviin vesiin tai korkeisiin sfääreihin mennään, mutta Löfillä on paljon hyviä ajatuksia siitä, mitä läsnäolo on, ja kirjassa on paljon käytännön harjoituksia. Uskontotieteilijänä [Olen ihan oikeasti myös sellainen!] on kiinnostavaa huomata, miten Löf yhdistelee erilaisten perinteiden harjoituksia. Samaa kokemustahan (läsnäoloa, sisäistä rauhaa, rakkauden kokemusta, nirvanaa jne.) kaikissa uskonnoissa tavoitellaan erilaisin keinoin, meditoimalla, rukoilemalla tai tanssimalla transsissa. Toistaiseksi pysyn itse uskontojen järkeistäjänä, mutta ehkä tästä valutaan pikkuhiljaa todellista läsnäoloa kohti!





lauantai 12. joulukuuta 2020

Välipalaksi viihdettä

Olen kovasti tykännyt  Holly Bournen YA-kirjoista. Kirjaston hyllystä bongasin hänen aikuisille suunnatun viihderomaaninsa Katsokaa miten onnellinen olen. Odotukset olivat korkealla, kun lähdin tätä lukemaan.

Romaani kertoo Torista, joka on kirjoittanut 25-vuotiaana omaan elämäänsä perustuvan menestyskirjan siitä, kuinka muiden vaatimuksille pitää haistattaa paskat ja alkaa elää omannäköistä elämää. Vähän päälle kolmikymppisenä Tori on jumissa huonossa parisuhteessa eikä saa kirjoitettua toista kirjaa.

Romaanin pääsisältönä on pureutua siihen, kuinka Tori puhuu yhtä ja tekee koko ajan itse ihan päinvastaista - laskee kaloreita, kalastelee sometykkäyksiä ja valehtelee niin itselleen kuin muillekin olevansa onnellinen latteassa parisuhteessa. Ihan hyviä pointteja, erittäin viihdyttävää huumoria ja vähän feminististä asennettakin miellyttävästi soljuvassa tarinassa.

Mutta silti, ei jatkoon. YA-kirjoissa tämä tyyli toimii, ja niissä myös feministinen julistus on raikkaampaa. Aikuinen tarvitsee enemmän kuin omastakin arjesta tutut toimintatavat, tuhansissa viihdekirjoissa läpikäydyt ratkaisut ja huumorin, jossa pääasia on sana vittu kaikissa mahdollisissa muodoissaan. 



torstai 26. marraskuuta 2020

Aviotärähdys

Roope Lipasti on kyllä yksi mun ikisuosikeista. Tykkään hänen huumoristaan, joka paljastaa arjen ja perhe-elämän huvittavat yksityiskohdat.

Lipastin Aviotärähdys on hyvä kirja, mutta se ei ole samalla tavalla hauska kuin useimmat Lipastin romaanit. Ilman huumoria se oli traaginen. Huumorin kanssakin se on surullinen, mutta enemmän oivaltava ja välillä tragikoominen.

Aviotärähdys kertoo nelikymppisestä Jussista ja hänen avioliitostaan, joka ei ole onnellinen. Romaanin aikana Jussi herää ymmärtämään, että se on oikeastaan hyvin onneton, koska Riikka käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan. 

Parisuhteen lisäksi Jussin elämään kuuluvat työyhteisö kaatopaikalla ja Riikan sisko Hanna Veera-tyttärineen. Jussi ja hänen sielunelämänsä ovat tämän romaanin keskiössä, mutta muut henkilöt kehystävät hyvin Jussin ratkaisuja. Sivujuonena romaanissa kulkee mysteeri kaatopaikalta löytyvistä ruumiista.

Vaikka Lipasti ei kuljeta tarinaa erityisen syvissä vesissä, on se kuitenkin ajatuksia herättävä. Lukija joutuu seuraamaan Jussin valintoja ihan loppuun saakka, ja minun mielestäni loppuratkaisu oli palkitseva. 



keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Rehellistä puhetta rahasta

Luin Julia Thurénin Kaikki rahasta. Kuinka säästin vuodessa 10 000 euroa. Tästäkin kirjasta sain suosituksen, tällä kertaa eräältä somepersoonalta. Hän oli sitä mieltä, että kirjan nimen alaotsikko oli vähän luotaantyöntävä, mutta onneksi harhaanjohtava. Minulle se oli suurin syy tarttua kirjaan: kukapa ei haluaisi säästää vuodessa kymppitonnia!

Oikeasti tämä kirja on kuitenkin kattava tietopaketti kaikesta, joka liittyy yksilön henkilökohtaiseen talouteen. Kirja kehottaa puhumaan rahasta, koska se vähentää rahaan ja sijoittamiseen liittyvää mystifikaatiota. Ja hei, totta se on: tämän kirjan lukemisen jälkeen minustakin tuntuu siltä, että voisin ihan oikeasti ruveta sijoittamaan rahojani (tai ainakin myöntää, että tähän mennessä olen sijoittanut lähinnä itseeni ja elämyksiin).

Kyseessä ei ole kuitenkaan sijoitus- ja säästöopas, vaikka molempiin teemoihin annetaan ohjeita, vaan melko kevytlukuinen tietoteos kaikesta rahaan liittyvästä. Mukana on paljon sekä julkkisten että tavisten kokemuksia ja vinkkejä. Sen verran paljon tykkäsin tästä kirjasta, että päätin tilata sen esikoiselle joululahjaksi. (Huom! Hän ei tätä blogia lue, joten pitäkää tämä omana tietonanne!) Ehkäpä pojasta polvi paranisi, jos nämä asiat ottaisi vähän aiemmin esiin.



maanantai 2. marraskuuta 2020

Sisareni, sarjamurhaaja

Kirjaston pikalainahyllystä sattui silmään Oyinkan Braithwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja. Tartuin siihen, koska Facebook-kaveri oli juuri kehunut sitä ja voimallisesti kehottanut kokeilemaan.

Sisareni, sarjamurhaaja kertoo Koredesta, joka on huolellinen isosisko, menestynyt sairaanhoitaja ja hyvä siivoamaan pikkusiskonsa Ayoolan jälkiä. Ayoola on kaunis, pinnallinen ja murhannut jo monta poikaystävää. Ensimmäinen kerta taisi olla itsepuolustusta, mutta Koreden mielestä kolmannen murhan jälkeen ainoa hyvä selitys Ayoolan teoille on murhanhimo.

Tämä romaani on kevytlukuinen, mikä johtuu osittain siitä, että luvut ovat tosi lyhyitä. Myös tarina kulkee reippaasti eteenpäin, ja jännitys syntyy siitä, jäävätkö tytöt kiinni. Romaanissa käsitellään jonkin verran sisarten välistä suhdetta ja siskosten lapsuudenperheen perhedynamiikkaa, mutta se ei sukella kovinkaan syvälle mihinkään teemaan. Teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja usein hauskaakin, ettei pinnallisuus ainakaan minua haittaa.

Oli myös kiinnostava lukea nigeriläinen kirja. 2020-luvun Lagos on hyvin samanlainen kuin muutkin suurkaupungit, mutta kirjassa on kuitenkin paikallisväriä, joka poikkeaa vaikkapa pohjoismaisesta arjesta. Varsinkin nyt, kun oikeassa elämässä ei matkusteta ulkomaille, on ihanaa, että kirjojen avulla pääsee mihin vain maailmankolkkaan.