Rajoittaako sukupuoli kertojan mahdollisuuksia?

Luin tänä keväänä melko lyhyen ajan sisällä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ja Joel Haahtelan Katoamispisteen. Vaikka ensimmäisen kerronta on suorastaan maalailevaa ja jälkimmäisen eleetöntä ja niukkaa, teosten kertojanäänissä on jotakin samaa. Molemmissa romaaneissa on minäkertoja, jotka tuntuvat olevan selviä sukulaissieluja. Molempien kertojat ovat miehiä, jotka ovat pettyneet rakkaudessa, jotka näkevät elämänsä tapahtumat kirjallisuuden kautta ja jotka kokevat itsensä hiukan ulkopuolisiksi omassa maailmassaan. Tästä ulkopuolisuudesta seuraa se, että he suhtautuvat omaan itseensä kevyesti - Enkelipelin kertoja jopa ironisesti.

Minusta molemmat kirjat olivat hyviä ja kertojat uskottavia, kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Mutta miksi en muista yhtään kirjaa, jossa on samantyyppinen naispuolinen minäkertoja? Nainen ei yleensä tarkastele itseään ulkopuolelta ja ironisesti ilman että teksti muuttuu viihdekirjallisuudeksi. Eivätkä kirjallisuuden naiset yleensäkään ajaudu elämässään ulkopuolisiksi, vaan joko pitävät jalat tiukasti maassa tai leijailevat niin korkealla, etteivät itse huomaa ulkopuolisuuttaan. En tiedä, littyykö ilmiö enemmän kertojan vai kirjailijan sukupuoleen. Haluaisin kuitenkin löytää kirjoja, jotka todistavat ajatukseni vääriksi. Tällainen ajatuskuvio tuntuu liian vanhanaikaiselta! Lukuvinkit ovat tervetulleita. Itse ajattelin aloittaa Raija Siekkisestä, jota Haahtelan Katoamispiste sivuaa. En muista lukeneeni hänen teoksiaan, mutta Katoamispiste antaa hänestä sellaisen kuvan, että hän voisi rikkoa kaavan.

- Ai niin, näitä kirjoja en lainannut lähikirjastosta, joten tällä kertaa yhtäläisyydessä ei ollut kyse kirjastovirkaijan ammattitaidosta vaan puhtaasta sattumasta.

Kannanotto kirjastopolitiikkaan

Lähikirjastossani on uskomattoman pätevää ja asiansa osaavaa henkilökuntaa. Vaikka kirjasto on kooltaan pieni, sinne tilataan monenlaisia uutuuksia – myös epäkaupallisia teoksia. Telineisiin ja hyllyjen päälle sijoitellaan aina monensorttisia kiinnostavia teoksia. Lukuvinkkejä saa niin viihdekirjallisuuden, klassikoiden kuin tietoteostenkin ystävä. Nykyään en enää kirjoita lehdistä löytämieni kiinnostavien kirjojen nimiä ylös. Tiedän, että löydän nuokin teokset parin vuoden sisällä loistavasta kirjastostani, ja todennäköisesti hyllystä, johon henkilökunta sijoittaa omat suosituksensa.

Viime kirjastokäynnillä sain taas todistuksen hienosta ammattitaidosta. Keräilin taas vaihteeksi vähän kevyempää luettavaa, ja mukaan tarttuivat muiden muassa Cecelia Ahernin Yllätysvieras ja Virve Sammalkorven Kahvila Dominokujalla. Luin ensimmäisen, aloitin toisen ja hämmennyin. Miten olen onnistunut valitsemaan mukaani kaksi kirjaa, joissa kerrotaan aikuisten ihmisten mielikuvitusystävistä? Päädyin vastaukseen: siksi, että kirjastovirkailija on ne tarkoituksella asettanut samaan suositeltavien kirjojen hyllyyn. Kiitos sinulle, kirjastovirkailija! Itse en olisi kumpaakaan noista kirjoista lähtenyt etsimällä etsimään muiden kirjojen seasta, enkä varmasti olisi osannut lainata niitä samaan aikaan. Nyt sain vertailla kahta erilaista näkemystä siitä, miksi (aikuinen) ihminen näkee jotain, mitä muut eivät näe. Ja sepäs oli kiinnostavaa! En kuvaile kirjoja sen tarkemmin, koska molemmissa lukukokemuksissa yllättävyys on keskeinen tekijä. Molemmat ovat kuitenkin lukemisen arvoisia, ehdottomasti!

Minunkin lähikirjastoni on ollut lakkauttamislistalla. Onneksi ainakin toistaiseksi toiminta jatkuu. Ja jos jonain päivänä ei enää jatku, kaupunki menettää monta loistavaa työntekijää. Moni hyvä kirja menettää monta hyvää lukijaa. Tämän voin allekirjoittaa ainakin omalta osaltani. Ilman kirjaston lukuvinkkejä olisin jättänyt monta mainiota kirjaa väliin.

Juoksijan lukemistoa

Elämä heittää usein käsiin kirjan, joka jostain syystä sopii juuri siihen elämäntilanteeseen. (Ja aika monet kirjat sopivat aika moniin elämäntilanteisiin, mutta miksei hakisi mielettömästä mielekkyyttä? Kohtaloon on hyvä uskoa!) Olen menettänyt tänä keväänä läheisen ja hurahtanut juoksemiseen. Olen siis aivan kuin Martti Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaanissa. Tosin yhtäläisyydet kirjan päähenkilön ja lukijan välillä jäävät melko pintapuolisiksi. Minä en ole esimerkiksi menettänyt todellisuudentajuani, vaikka olenkin menettänyt rakkaan ihmisen. (En muuten voi tajuta, miten hamaan maailman tappiin asti suomalainen mies kuvataan kirjallisuudessa juntiksi, jolla ei ole mitään kosketusta omiin tunteisiinsa…) Silti kirjassa on jotain koskettavaa. Suru on kai kuitenkin aina jossain määrin samanlaista, riippumatta siitä kuka suree ja ketä. Vaikka päähenkilön tapa surra tuntuu välillä kirjalliselta liioittelulta, välillä surun kuvauksessa on jotakin hyvin todentuntuista. Ja kirja tarjoaa tällaiselle sunnuntaijuoksijalle, jollainen minä olen, paljon kiinnostavaa tietoa suomalaisen juoksun historiasta, käytännön vinkkejä ja myös vihjeen pitää harrastus säällisissä rajoissa.

Teini sisälläni lukee myös

No niin, nyt nolottaa. Olen lukenut koko Houkutus-sarjan. Niin kuin maailma ei olisi täynnään hyviä ja merkittäviä kirjoja, jotka pitäisi lukea, ja minä laitan aikaani teinivampyyrisaagaan. Ensimmäisen osan luin silkasta yleissivistyksestä: Vuoden 2009 alussa opetin yläasteella, ja melkein kaikki tytöt vaahtosivat Stephenie Meyerin mahtavasta Houkutus-kirjasta ja sen jatko-osista. Koska minun oli tiedettävä, mistä siinä vouhotuksessa oli kyse, ehdotin lukupiirillemme luettavaksi kyseistä kirjaa. Ja loppu oli historiaa… No, ei nyt sentään. Kirja kyllä tempaisi mukaansa, mutta unohtui sitten vuodeksi. Tänä keväänä kaipasin kevyttä luettavaa, ja kun satuin näkemään ykkösosasta tehdyn elokuvan, alkoi jatko-osien lukeminen kutkutella. Siispä varasin ne kirjastosta ja parin viikon välein kävin aina hakemassa uuden osan, joka vapautui kaikkien rakkaudesta unelmoivien teinityttöjen käsistä minulle. Täytyy myöntää, että hieman hävetti, kun kolmatta kertaa kävi samalla kirjastonhoitajalla varausta noutamassa…
Vaikka kirjojen juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia, henkilöt melko yksipuolisia ja kielellinen ilmaisukin ajoittain arveluttavaa, jokin niissä koskettaa. Myös tällaista keski-ikäistyvää perheenäitiä, jonka usko romanttiseen rakkauteen on karissut vuosien varrella. Bellan ja vampyyri Edwardin suhde on vain niiiiiiin riipaiseva – hyvässä mielessä. Jos tosielämässä ei saa suhdetta Edwardin kaltaiseen herkkupalaan, niin kirjan kautta siitä voi edes haaveilla. Ja kelpaisihan minulle, ei kun siis kelle tahansa teinille myös kiltti ihmissusi Jacob. Vampyyriteemakin kiinnostaa. (Kyllä, katson myös True Bloodia.) Vampyyri-innostuksen viimeaikaista nousua on mediassa selitetty sillä, että vampyyrien kautta kuvataan erilaisuutta ja suhtautumista erilaiseen toiseen. Varmasti totta, mutta itse näen vampyyreissa myös yhteiskuntasopimuksen kritiikkiä. Vampyyrit ovat yhteiskunnan ulkopuolella; toisaalta heidät on ajettu sinne, toisaalta he ovat itse valinneet osansa. Sekä Houkutus-sarjassa että True Bloodissa vampyyrit ovat muodostaneet omia hierarkkisia yhteisöjään, ja molemmissa on myös vampyyreita, jotka pyrkivät osaksi ihmisten yhteiskuntaa. On vampyyriyksilöitä, joita kumpikaan yhteisö ja sen säännöt eivät houkuttele, ja he pystyvät elämään käytännössä lähes erillään muista vampyyreista ja tietenkin ihmisistäkin.
Se perusteluista kypsille aikuisille. Tämä on teille muille: Bellan ja Edwardin suhde on niin ihana siksi, että sen kautta voi palata siihen aikaan, kun itse oli rakkauden ja tulevaisuuden suhteen toiveikas, ei kyyninen. Houkutus-kirjojen kautta on mahdollista kokea uudelleen teini-iän raastavat ihastumiset, ensimmäinen rakastuminen, haparoivat ensikokemukset ja ennen kaikkea sitä ikää leimaava toivo tulevan suhteen.

Holokaustikirjallisuutta

Sitä joko lukee tai ei. Tai sen kuvan minä ainakin olen saanut keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Joidenkin mielestä se on niin kauheaa, ettei itseään halua tietentahtoen kiduttaa. Toisten mielestä se on niin kliseistä ja sentimentaalista, ettei kenenkään sen vuoksi täydy itseään kiduttaa. Kummankaan kannan edustajat eivät liene täysin väärässä. Silti minä luen sitä. Läheskään aina en nauti sen lukemisesta, mutta luen, koska haluan tietää.

Lukupiirissämme luetaan tällä hetkellä Lena Einhornin Ninan matkaa. Se on tyypillinen selvinneen juutalaisen tarina: realistinen, koskettava, mieltä kaihertava... ja pian unohtuva. Totta kai se on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi ja kuulluksi, mutta kohta se tallentuu mieleen vain osaksi holokaustista kertovaa jatkuvasti paisuvaa tarinakokoelmaa.

Sattumalta luin heti Ninan matkan perään Fred Wanderin Seitsemännen kaivon, jonka alaotsikko on Holokaustiromaani. Tämä kirja, nämä tarinat, eivät tyydyttäneet pelkästään tiedonjanoa. On outoa sanoa näin, mutta sen lukeminen myös tuntui hyvältä! Wander ei kerro selviytyjien tarinoita, ei edes omaansa, vaikka hän selvisikin. Sen sijaan hän kertoo tarinoita niistä, jotka tuhoutuivat. Hän antaa kasvot muutamille miljoonista, mutta nuo kasvot jäävät lukijan mieleen paljon tarkempina kuin esimerkiksi Ninan kasvot. Wanderin teos on kunnianosoitus kaikille keskitysleireillä kuolleille: tällaisia ihmiskohtaloita kätkeytyy nimilistojen nimien taakse. Wander poimii kerronnan keskiöön monenlaisia erilaisia ihmisiä. Holokaustissa kuolleita juutalaisia on liian helppo ajatella jonain epämääräisen juutalaismassana. Wander kuitenkin kertoo yksilöistä, jotka ajattelevat ja uskovat eri tavoilla, joilla on erilainen kulttuuritausta ja perinteet, jotka suhtautuvat kohtaloonsa eri tavoin, joista kaikki eivät edes ole juutalaisia.

Tätä kirjaa minä aion vielä hyödyntää opetuksessa. Tämän avulla voin opettaa paljon kertomisesta, mutta samalla oppilaan tai opiskelijan on mahdollista lisätä värejä sinne, missä maailma näyttää vielä mustavalkoiselta.

Lomalukemistoni

Siskokulta oli ostanut kaikille joululahjaksi levyjä. Veljet olivat tyytyväisiä saadessaan sellaista musiikkia, jota pitää kuunnella pitkään, kunnes se sitten kolahtaa. Paras musiikki on kuulemma sellaista, että ensin se ei kuulosta oikein miltään paitsi ehkä vaikealta, mutta kun levyä on pyörittänyt kymmeniä kertoja, siitä löytyy aina jotain uutta. Minä olin todella iloinen saadessani levyn, josta tiesin jo nimestä, että tästä tykkään: minun musiikkini kuulostaa hyvältä heti ensimmäisestä kerrasta alkaen!

Moni suhtautuu kirjoihin samalla tavalla kuin minä populaarimusiikkiin. Jos tarina ei vedä mukaansa heti alusta, kirja jää lukematta. Kirjojen suhteen minä jaksan olla kärsivällinen. Monesti tarina pääsee vauhtiin vasta pitkäveteisen alun jälkeen. Tai kirjan kieleen pääsee sisälle vasta puolessavälissä. Oikeastaan suhtaudun hieman epäilevästi liian helppoihin kirjoihin. Aliarvioidaanko tässä nyt lukijaa, kun kaikki vaikuttaa niin helpolta? Tai jos teksti rullaa liian sujuvasti, lukija alkaa pelätä lopun lässähtävän.

Luin joululomalla Miina Supisen Liha tottelee kuria. Sen lukeminen oli niin vaivatonta, että vaikka tarkoitus oli joulunpyhinä vain lukaista muutama sivu yöpalaksi, ahmin sitä useampanakin yönä (vaikka eihän siitä riittänyt niin pitkäksi aikaa kuin olisi toivonut!). Sepäs oli tavattoman hauska kirja! Kärjistetystä huumorista huolimatta oli helppo nähdä kirjan henkilöissä tuttuja luonteita ja kuvioita omasta lähipiiristä, ja jotain myös omasta itsestä. Supisen teksti on kuitenkin sellaista, ettei yhtäläisyyksien tajuaminen kirjan ja todellisuuden välillä aiheuta häpeää ja syyllisyyttä, vaan itselle on helppo nauraa. Minua ilahdutti myös se, että kirjan huumori kantaa loppuun saakka - oikeastaan se vain paranee loppua kohti. Lisää tällaista ja pian, kiitos!

Joulu ei ollut kirjojen suhteen yhtä tuottoisaa aikaa kuin yleensä. Jos ei oteta lukuun niitä kirjapaketteja, jotka annettin lapsille ja vanhemmille yhteisiksi, sain YHDEN kirjan. Ja se vaikutti sellaiselta, että en usko kertovani siitä täällä uskomattoman upeana lukukokemuksena. Onneksi sain ihanilta työkavereilta läksiäislahjaksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Työurani on sellaisessa vaiheessa, että saan vain määräaikaisia työsuhteita, mutta ainakin saan vuoden tai puolen välein mukavia läksiäislahjoja!

Ihanaa aikaa tämä loma, kun on aikaa lukea ilman sen kummempia tavoitteita tai päämääriä. Em. teosten lisäksi olen lukenut lapsille Kolmea iloista rosvoa ja Saiturin joulua (uppoaa hyvin jo 6-vuotiaaseenkin) ja itsekseni lehtiä ja sarjakuvia (Fingerporia, Myrkkyä ym. klassikoita...). Niin, ja muutama tovi vierähti äidin kirjoittaman sukuhistorian kanssa. Siinä oli samojen muovikansien väliin koottu monta arkillista kiinnostavia juttuja isotädeistä ja -sedistä. Loppujen lopuksi kirjoissa ja elämässä on kyse samasta asiasta: tarinoista ja niiden tulkinnasta.

Kummallisia lukukokemuksia, osa Muistinmenetys

Luin muutama viikko sitten Olga Tokarczukin romaanin Alku. Takakansi lupasi myyttejä, kansantarinoita, legendoja yms., joten päätin kokeilla. Kirja oli loistava. Yksittäisten henkilöiden oman elämän kokoisista tragedioista ja komedioista muodostui kokonaisen puolalaisen pikkukylän tarina vuosikymmenten ajalta.

Kirjastoreissullani huomasin hyllyssä saman tekijän Päivän talo, yön talo -teoksen ja lainasin sen saman tien. Aloitin lukemisen sillä tavalla hapuillen niin kuin nyt yleensäkin aletaan lukea kirjaa, josta ei etukäteen oikein tiedä, mitä on odotettavissa. Siinä vaiheessa, kun yleensä aletaan päästä kirjan juoneen sisälle, minusta rupesi tuntumaan, että olen lukenut nämä tarinat aiemminkin. Silti minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä on tulossa.

Nyt kirja alkaa olla lopuillaan, ja olen vakuuttunut siitä, että olen lukenut sen joskus aikaisemmin. On vain kovin kummallista, ettei minulla ollut siitä minkäänlaista muistijälkeä, kun tartuin siihen kirjastossa. (Tai itse asiassa kyllä minulla oli: muistan siirtäneeni sen joskus syrjään sillä perusteella, että tuota en kyllä jaksa lukea. Ja nyt olen sitten lukenut sen kahdesti!)
Minun on täytynyt lukea kirja sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olen ollut kovasti kiireinen tai muuten vaan muissa maailmoissa (ehkä äitiyslomalla?). Luulen, että suurin yksittäinen syy, miksi en muista kirjaa, on se, ettei siinä ole varsinaista tarinaa. Tämäkin kirja muodostuu lyhyistä yksittäisistä kertomuksista, joiden henkilöt kyllä liittyvät enemmän tai vähemmän toisiinsa.

Sekin on kummallista, että minä ylipäätään olen näin tykästynyt näihin kirjoihin. Lukijana olen ahmija, en makustelija. (Ja sama taitaa päteä myös ruokaan, mutta ei siitä sen enempää...) Kammoan tunnelmallisia kuvauksia, mutta tykkään vetävistä tarinoista. Jos hyvän tarinan katkaisee maisemakuvaus, silmäilen sen vain kursorisesti läpi, etten missaa mitään tarinan kannalta oleellista. Tokarczukin kirjoja pitää kuitenkin pysähtyä aistimaan. Niitä ei voi eikä edes halua lukea nopeasti. Ehkäpä luin Päivän talon, yön talon ensimmäisellä kerralla "väärin". Onneksi osasin tällä kertaa pysähtyä nauttimaan siitä.