Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaista kaunokirjallisuutta kuvaillaan usein hiljaiseksi, minimalistiseksi, ilmaukseltaan tiiviiksi jne. Minä en aiemmin ole voinut sietää sellaisia (tylsiä) kirjoja. Mutta olenkohan minä kasvamassa aikuiseksi, kun nykyään yhä useammin ihastun juuri sellaisiin hiljaisiin ja harvasanaisiin romaaneihin?

Yksi lajityypin edustaja on Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja. Se kertoo matematiikan professorista, jonka muisti on onnettomuuden seurauksena pysähtynyt 1970-luvulle, taloudenhoitajasta, joka joutuu esittelemään itsensä joka aamu uudestaan ja taloudenhoitajan pojasta, johon professori ihastuu jokaikinen iltapäivä koulun jälkeen. Tämän omituisen kolmikon kautta kerrotaan siitä, mitä ovat ystävyys ja rakkaus ja mikä oikeastaan on perhe.

Romaanin kerronta on verkkaista, mutta ei tylsää, vaan yllättäen tämä on jopa vähän ahmittava tarina. Kirja piti minua otteessaan alusta loppuun saakka - ja kuvitelkaa, näin kävi, vaikka kirjassa oli paljon matematiikkaa. En todellakaan pysynyt jokaisen matemaattisen ilmiön selostuksessa ihan kärryillä, mutta niistä kerrottiin niin kauniisti, että minäkin pystyin näkemään, miksi joku toinen näkee matematiikassa kauneutta. Ja se on paljon se!

Mehiläisten kuolema

Hyvä kirjavainu varmaan sai minut tarttumaan Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema -romaanin. Mistään en ollut kuullut tai lukenut tästä kirjasta, vaikka kaikkien pitäisi kilpaa kuuluttaa, kuinka hyvä se on!

Romaani kertoo Marniesta ja Nellistä, kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, joiden lapsuus on ollut itsestä ja alkoholisoituneista vanhemmista huolehtimista. Ainakin siihen asti, että vanhemmat makaavat takapihalla mullan alla ja tyttöjen pitää keskittyä pitämään tämä salaisuutena. Naapurin Lennie, pedofiilirekisterissä oleva homopapparainen, yrittää huolehtia tytöistä niin hyvin kuin osaa. Soppaan sotkeutuvat myös yksi parannuksen tehnyt isoisä, pari Glasgow’n alamaailman kuuluvaa huumekauppiasta ja liuta teini-ikäisiä kavereita.

Kuulostaa perinteiseltä brittihuumorilta, ja hauska kirja onkin, mutta ei mikään puutaheinääjamuutamavesiperämäinen hullun huumorin pläjäys, vaan pienien oivallusten ja lempeän huumorin mestariteos. Suuria ja vakavia teemoja - ystävyyttä, rakkautta, sisaruutta, ennakkoluuloja ja kysymystä siitä, kenen kuuluu kantaa vastuu heikommista - käsitellään kevyesti, mutta kuitenkin niin, että lukija ei voi niitä sivuuttaa, vaan ne jäävät mieleen kaivelemaan vielä kirjan lukemisenkin jälkeen.

Tapoihini ei kuulu avata kirjojen juonia sen suuremmin, mutta voin paljastaa, että tässä teoksessa erityisesti ilahdutti onnellinen loppu. Tai ainakin kaikki langat yhteen vetävä loppu, joka on vain hiukan haikea mutta myös erittäin toiveikas.

Lapsuuden lukumuistoja

Alkusyksystä oli lukuveto vähissä. Sain lisäinnostusta Facebook-kirpparin avulla. Joku kaltaiseni kirjahamsteri möi Merri Vikin Lotta-kirjoja, jotka eivät kelvanneetkaan hänen lapsilleen. Luin Lottoa läpi ala-asteen ja vielä myöhemminkin aina, kun kaipasin jotakin helppoa, tuttua ja turvallista. Ostaa päräytin kaikki 42 kappaletta.

Lotan ja Gigin seikkailut olivat yhtä viihdyttäviä kuin 30 vuotta sitten. Yllättävän hyvin itse tarinat ovat aikaa kestäneet, vaikka toki osa viehätyksestä tulee ajankuvasta. Varsinkin 1950- ja 1960-luvulla kirjoitetut osat ovat kiinnostavia kuvauksia myös omasta ajastaan. 

En taida minäkään saada lapsia näitä lukemaan, mutta ehkä myyn nämä eteenpäin jollekin innokkaalle - siellä kirpparillakin ilmoitukseen tuli niin pitkä jono, että päättelen muidenkin tykänneen näistä. Saatan myös säästää koko kasan seuraavaa tylsää syksyä varten.

Lukukuulumisia

Kirjamessuviikonlopun päätteeksi on hyvä blogata kirjoista. Tänä vuonna kävin messuilla kahtena päivänä, sekä opiskelijoiden että perheen kanssa. Onkohan minusta tullut kranttu, vai miksi messuohjelma vaikutti valjulta? En jaksanut erikseen hakeutua yhtäkään haastattelua kuuntelemaan, eikä myöskään käynyt niin (kuin joinain vuosina) että kiinnostava puhuja olisi pysäyttänyt minut keskustelua seuraamaan. Kiertelin siis kaksi päivää ostamassa sukulaislapsille joululahjoja.

Omat kirjani olen tänä syksynä hakenut lähinnä kirjastosta. Kävin syyslomalla Lontoossa ja hain matkaoppaatkin kirjaston hyllystä. Virittäydyin matkaan lukemalla Wodehousea, mutta itse reissussa en ehtinyt lukea riviäkään.

Syysloman jälkeen olen ehtinyt ahmimaan dekkareita. Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin on oikein ahmittava norjalaisdekkari. Kiinnostavat henkilöhahmot, pääosin toimiva juoni ja kevyt mutta vetävä kirjoitustyyli ovat paketti, joka takaa laadun. Tällä hetkellä lueskelen rikosnovelleja. James Thompsonin toimittama Helsinki noir on kiinnostava kokoelma Helsinki-aiheisia rikostarinoita. En yleensä tykkää novelleista, koska kaipaan pidempää juonenkaarta, mutta tähän kokoelmaan mahtuu useampi onnistunut makupala.

Lainaa vain

Luin kesällä myös Renate Dorresteinin romaanin Lainaa vain. Olen aiemmin lukenut Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Bloggauksen mukaan olin silloin vähän pettynyt, mutta mielikuvissani Dorrestein oli hyvä, ja siksi odotin Lainaa vain -romaaniltakin aika paljon. Tällä kertaa en pettynyt.

Romaani kertoo viisikymppisestä Nettiestä, joka kasvattaa kehitysvammaista tyttärenpoikaansa Igoria. Molempien elämä kääntyy kirjan aikana päälaelleen kerran jos toisenkin, pahimmin silloin, kun Igor tapaa Lisan, joka päättää hetken mielijohteesta siepata mukaansa vauvan. Nettie luulee, että vauva on Igorin ja Lisan yhteinen ja toivottaa niin Lisan kuin vauvankin tervetulleeksi perheeseen.

Tämä on hauska romaani. Välillä hauskuus on myötähäpeää tulvivaa tragikomediaa, koska romaani näyttää ihmiset heikoimmillaan. Usein se on lähes absurdia tilannekomediaa, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Ja koko ajan se on lämpimän humoristista tarinointia, koska romaani on elämänmyönteinen ja läpeensä hyväntahtoisesti sankareihinsa suhtautuva.

Jos olisin 12-vuotias, sanoisin varmaan "viis kautta viis, jatkoon". Jos tekisin töitä kehitysvammaisten kanssa, lukisin tämän. Ai niin, minähän teen. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin suositella muillekin. Tämä on sellainen kirja, joka auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

Varamies

Nyt ollaan jo lokakuussa ja minulla on Blogger täynnä luonnoksia kesälukemistosta. Ups. Lupaan tiivistää asiani. Koska en muista lukemastani enää puoliakaan. Ja koska en muutenkaan ole mikään polveilevien tarinoiden mestari vaan tehokas pääasioihin keskittyjä.

Purjeveneen keikkuessa ja muun miehistön rehkiessä luin myös David Nichollsin Varamies-romaanin.

Sinä päivänä -romaanin jälkeen odottaa jo aika hyvää matskua eikä Varamies ihan huono olekaan. Toki se on aika kepeä, helppolukuinen, viihteellinen ja hömpähtävä, mutta sellaisena ihan laadukas.

Varamies kertoo Stephen C. McQueenista, jonka näyttelijänura tarkoittaa mainoksia, dekkarisarjojen ruumiita ja teatteriesityksen tähden varamiehenä toimimista. Yllättäen Stephenille tarjoutuu mahdollisuus olla rakkaudessa muutakin kuin varamies.

Kuten genreen kuuluu, kaikki ei mene niin sulavasti kuin voisi, vaan usein ihan päinvastoin. Stephen kuitenkin kasvaa ihmisenä ja kirjan lopussa kaikki ovat ehkä vähän parempia ja joku jopa onnellisempi. Jos tykkää sellaisesta, niin tämä on oikein passeli kirja. Jos sellainen oksettaa, saa jättää väliin.

Novelleja

Yleensä välttelen novelleja. Haluan kunnon tarinan kaaren enkä yleensä tykkää avoimista lopuista, joihin novelleissa usein törmää. Kuitenkin lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman.

Nämä novellit ovat täynnä outoja dystopioita, ahdistavia tilanteita ja ahdingossa olevia päähenkilöitä. En väitä olevani amerikkalaisuuden asiantuntija, mutta monet novelleista tuntuivat minun mielestäni periamerikkalaisilta. Usein päähenkilö painii rahaongelmien kanssa, ja paine näyttää hyvältä muiden silmissä on suuri.

Ahdistavista aiheista huolimatta novellit ovat helppolukuisia. Saundersin teksti on kepeää, ja tapa rakentaa tarina on valoisa, jopa positiivinen. Monet näistä novelleista päättyvät lähes onnellisesti, ja se kaipaamani juonenkaari on selkeä.