Luin mieltä kutkuttelevan ja mieleenpainuvan tarinan kirjoista. Carlos María Domínguezin Paperitalo ei ole kooltaan kummoinen mutta sisältää niin kiinnostavia ajatuksia sanoista, tarinoista, kirjoista ja kirjallisuudesta, että sen lukemiseen saa helposti kulumaan aikaa. Romaanin tarina alkaa mehukkaasta tilanteesta: nainen jää auton alle, kun lukee Emily Dickinsonin runoja katua ylittäessään. Tästä saa alkunsa tapahtumaketju, jossa yritetään etsiä vastauksia, tarinan päätepistettä. Matkalla loppuun pohditaan, minkälainen voima kirjallisuudella on ja kuinka mitättömäksi ihminen saattaa itsensä tuntea kirjojen rinnalla. Lisää mielenkiintoa tarinaan tuo se, kuinka kaikki tapahtumat kietoutuvat yhden pienen ja epäonnisen rakkaustarinan ympärille.
Kirjassa viitataan niin moniin maailmankirjallisuuden klassikoihin, jotka ovat tuttuja vain nimeltä, että kaivoin käsiini joskus ostamani Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista, joita et ole lukenut -kirjan. Onhan se fakta, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea, mikä pitäisi lukea. Kirjaston hyllyt pursuavat klassikoita, ja kiinnostavaa nykykirjallisuutta riittäisi vaikka millä mitoin. Ja pitäähän välillä lukea sarjakuvia, elämäkertoja, Käsikirjoja yms., mikä ei välttämättä historian lehdille jää, ja kaikki se aika on pois niiltä kirjoilta, jotka pitäisi yleissivistyksen vuoksi lukea. Ainakin kirjallisuuden opettajan on ihan hyvä miettiä, mitä voi sanoa niistä kirjoista, joihin ei ole perehtynyt henkilökohtaisesti. Bayard kannustaa sanomaan paljon - ja niinhän tähän astikin on tullut tehtyä.
Tarinoiden imu on kuitenkin niin suuri, että turvaudun Bayardin metodeihin vain toissijaisena ratkaisuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti