Kadonneen ajan kuvauksia

Joululomalla luin myös Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian. Ihan tuurivalinta kirjaston hyllyltä, mutta onnistunut sellainen.

Ilvesheimo kuljettaa päähenkilöään Franziska/Francesco Wolfia pitkin 1900-luvun alkupuolen Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kirja kertoo oman minän ja oman paikan löytämisestä - ja, kuten päähenkilön nimestä ehkä saattaa päätellä, oman seksuaalisuuden ymmärtämisestä. Kirjan menneiden aikojen ja vieraiden kaupunkien kuvaus on hykerryttävää: niin todentuntuista ja elämänmakuista.

Samoja fiiliksiä minussa herätti Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Siinäkin päähenkilö ajaa itseään takaa Euroopassa, jota ei enää ole. Molemmat teokset julkaistiin alkuvuonna 2009. Francescon tarina tuntuu jääneen Maxin jalkoihin. Ehkä kirjallisuuden kenttä ei kestä kovin montaa samantyyppistä tarinaa samaan aikaan. Tai sitten Lykantropia on luokiteltu lesbokirjallisuudeksi, josta ei voi puhua valtavirrassa. Tyhmyyksiä, sanon minä. Lukekaa molemmat!

Rakastamisen vaikeudesta

Joulupukki ilmoitti minulle jo etukäteen, että kirjapakettien kanssa on toimitusvaikeuksia. Niinpä varauduin joululomaan muutamalla paksulla kirjalla. Ensin luin Lionel Shriverin Poikani Kevinin. Tämä oli taas niitä kirjoja, jotka olen kyllä ajatellut lukea, kun ne vastaan tulevat, mutta joita en ole jaksanut etsiä käsiini. Ennen kuin sama henkilö komensi kolmannen kerran minua lukemaan sen.

Kannatti se lukea. Minulle ei ole koskaan ollut epäselvää, etteikö vanhemmuuteen kuuluisi myös huonoja hetkiä ja vahvoja, negatiivisiksi miellettyjä tunteita. Silti koulusurmaaja Kevinin äidin pohdinnat hätkähdyttävät. Eniten ehkä siksi, että hän ei kirjan alussa näe syytä tapahtuneeseen muussa kuin Kevinissä. Koska äiti, Eva, kertoo tarinaansa kirjeiden muodossa, lukija on hänen antamansa informaation varassa, ja Kevin todella vaikuttaa paholaisen inkarnaatiolta. Paitsi että tarinan edetessä Kevinin hahmo alkaa saada sävyjä, ja lukijan on helppo nähdä että Kevin on jäänyt ilman ehdotonta rakkautta, johon jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus. Realistina ja äitinä lisään tähän sanat silloin tällöin, koska rakastaminen ilman ehtoja on inhimillisilla olennoille melkoisen vaikeaa. Mutta vanhemmanrakkaus on sitä silloin tällöin, eikä Kevin saa hyväksyvää rakkautta sitäkään vähää.

Kirja on myös Evan kasvutarina, ja lopussa hän näkee ja hyväksyy poikansa sellaisena kuin tämä on. Ja lukija saa katarttisen kokemuksensa. Ilman sitä kirjan ajatuksia voisikin olla vaikea kestää. Ei kirjaa kannata kuitenkaan vältellä siitä pelosta, että sen herättämät ajatukset olisivat liian vaikeita. Kirjemuoto tekee kirjasta helppolukuisen, ja vaikuttaa se niinkin, että lukija saa informaatiota juuri sen verran kuin pystyy vastaanottamaan. Luetaanhan oikeitakin kirjeitä omista lähtökohdista käsin: niistä nähdään se, mikä itselle on relevanttia, ja toisaalta joidenkin ihmisten tekstistä on helppo lukea paljon myös rivien välistä. Tämäkin kirja herättää lukijassa juuri sen verran ajatuksia kuin lukija on valmis läpikäymään. Kannattaa kokeilla, minkälaisia ajatuksia se sinussa nostaa pintaan.

Lukeako vai eikö lukea - no ei siinä mitään pulmaa ole.

Luin mieltä kutkuttelevan ja mieleenpainuvan tarinan kirjoista. Carlos María Domínguezin Paperitalo ei ole kooltaan kummoinen mutta sisältää niin kiinnostavia ajatuksia sanoista, tarinoista, kirjoista ja kirjallisuudesta, että sen lukemiseen saa helposti kulumaan aikaa. Romaanin tarina alkaa mehukkaasta tilanteesta: nainen jää auton alle, kun lukee Emily Dickinsonin runoja katua ylittäessään. Tästä saa alkunsa tapahtumaketju, jossa yritetään etsiä vastauksia, tarinan päätepistettä. Matkalla loppuun pohditaan, minkälainen voima kirjallisuudella on ja kuinka mitättömäksi ihminen saattaa itsensä tuntea kirjojen rinnalla. Lisää mielenkiintoa tarinaan tuo se, kuinka kaikki tapahtumat kietoutuvat yhden pienen ja epäonnisen rakkaustarinan ympärille.

Kirjassa viitataan niin moniin maailmankirjallisuuden klassikoihin, jotka ovat tuttuja vain nimeltä, että kaivoin käsiini joskus ostamani Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista, joita et ole lukenut -kirjan. Onhan se fakta, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea, mikä pitäisi lukea. Kirjaston hyllyt pursuavat klassikoita, ja kiinnostavaa nykykirjallisuutta riittäisi vaikka millä mitoin. Ja pitäähän välillä lukea sarjakuvia, elämäkertoja, Käsikirjoja yms., mikä ei välttämättä historian lehdille jää, ja kaikki se aika on pois niiltä kirjoilta, jotka pitäisi yleissivistyksen vuoksi lukea. Ainakin kirjallisuuden opettajan on ihan hyvä miettiä, mitä voi sanoa niistä kirjoista, joihin ei ole perehtynyt henkilökohtaisesti. Bayard kannustaa sanomaan paljon - ja niinhän tähän astikin on tullut tehtyä.

Tarinoiden imu on kuitenkin niin suuri, että turvaudun Bayardin metodeihin vain toissijaisena ratkaisuna.

Sitten riiputaan munasta

Eli luin juuri Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Joka kertoo siitä, kun mies ei halua, parisuhteessa ei puhuta ja nainen ajautuu pettämään. Markkinoinnin ja arvioiden perusteella luulin, että kirja keskittyy lähinnä ensimmäiseen, ja olikin positiivinen yllätys huomata, että siinä käytiin läpi yllättävän syvältäkin niitä syitä ja seurauksia, joita haluamattomuudella on.
Romaanin innoittamana tutustuin tarkemmin mediassa jonkin verran huomiota saaneeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjaan Parisuhde ja ero (helda.helsinki.fi/handle/10138/23528"). Tutkimuksen mukaan parisuhde on erityinen sosiaalisen suhteen muoto, joka on terapeuttisten periaatteiden läpäisemä. Parisuhde vaatii hoitoa, ja vasta ero saattaa päätökseen tämän terapialuonteisen suhteen. Tutkimuksessa paljastuu myös, että parit, jotka harrastavat paljon seksiä, ovat onnellisempia kuin parit, jotka puhuvat paljon.
Minä kun olin aina luullut, että puhumattomuus johtaa seksittömyyteen. Olisikohan se todella noin helppoa, että kunhan vaan panee tarpeeksi, tuntee itsensä onnelliseksi? Vähän on kyllä vaikea niellä tutkimuksen teesejä, mutta ehkä minäkin olen tämän vallitsevan parisuhderetoriikan kyllästämä. En ymmärrä paremmasta. Olen silti sitä mieltä, että tavallaan jokaikinen ihmissuhde, ei pelkästään parisuhde, vaatii hoitamista, jos sillä tarkoitetaan sitä, ettei ihmissuhdetta voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan toiseen ihmiseen pitää panostaa. Sen ymmärrän, että parisuhteessa tämä panostaminen voi olla seksuaalisluonteista, mutta kyllä monet ihmissuhteet elävät puheestakin. Jotkut parisuhteetkin. (Vaikka totta hitossa minä olen sitä mieltä, ettei parisuhteessa pelkkä puhuminen riitä!)

Vuoden 2010 teema on riippuvuus

Monelta taholta alkoi kuulua uteluja, milloin päivitän blogia vai enkö lue nykyään ollenkaan... No, myönnetään se nyt julkisesti: ei ole oikein ollut aikaa lukea ja vielä vähemmän kirjoittaa lukemastaan. Ehkä on parempikin, etten analysoi täällä erityisen tarkkaan tämän syksyn MeNaisia, mutta malttamattomille voin kertoa, mitkä kaksi kirjaa muistan lukeneeni sitten kesäloman.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ollut luettavien listalla pitkään, ja syyskuussa se tuli luettua, kun joku muu haki sen oma-alotteisesti minulle kirjastosta. Oi, onneksi minulle järjestettiin tämä lukukokemus! Vaikka kirjaa on kehuttu paljon, onnistuin silti yllättymään positiivisesti. Älkää säikähtäkö, vaikka kirja on monessa kirjastossa luokiteltu scifiksi. Mielestäni tieteisfantasia, aikamatkustus, ei ole kirjassa se juttu, vaan sen avulla pohditaan rakkautta, sitoutumista, riippuvuutta - sitä kirjallisuuden peruskauraa. Ja miehet, älkää säikähtäkö rakkaustarinaa! Vaikka tarina onkin äärettömän romanttinen, se ei ole imelä. Minullekin kirjan sieltä kirjastosta toi miespuolinen henkilö, jonka mielestä kirja oli loistava - siispä uskaltakaa kokeilla!

Luin minä vihdoin sen Puhdistuksenkin. Jos joku muukin on ollut yhtä laiska, hidas ja saamaton kuin minä, niin voin mainostaa, että kyllä se kannattaa lukea. Minä pidin erityisesti yksityiskohtien kuvauksesta. Ja siitä oivalluksesta, kuinka me ihmiset takerrumme toisiimme - usein sellaisista syistä, joita kukaan muu ei ymmärrä, tai edes tunnista.

Kesälukemisto, osa 2

Suhtaudun periaatteellisen nihkeästi niin sanottuun elämänhallintakirjallisuuteen, mutta sitä on tullut viime vuosina luettua erityisesti lastenkasvatusoppaiden muodossa.
Alkukesästä lukupiirimme (Jos joku nyt ihmettelee lukupiirimme viimeaikaisia valintoja, niin lupaan ja vannon, että raportoin välittömästi myös, kun seuraavan kerran luemme laatukirjallisuutta!) tutustui Jari Sinkkosen Mitä lapsi tarvitsee hyvään elämään -teokseen. Aihe oli ajankohtainen, kun lähes kaikilla piirin jäsenillä on pieniä lapsia, ja siksi lukuohjelmaan päätyi tällainen kirjatoive. Itse ajattelin lukaista kirjan nopeasti parempien kirjojen välissä, mutta jouduinkin paneutumaan tekstiin oikein toden teolla. Sinkkonen ei anna kirjassaan vinkkejä tai lastenkasvatusohjeita, vaan käy läpi lapsen elämän eri osa-alueita ja pohtii, mitä aikuiselta vaaditaan, jotta lapsella olisi hyvä olla. Sinkkonen kirjoittaa suorasanaista ja selkeää tekstiä syyllistämättä vanhempia ja ymmärtäen erilaisia elämäntilanteita. Kirja antoi ajattelemisen aihetta tällaisellekin lukijalle, jolla on kokemusta sekä lasten kasvatuksen käytännöistä että monentasoisista lasten kasvatukseen liittyvistä teoksista.
Kun olin toipumassa Sinkkosen aiheuttamasta ajatusmyrskystä, naapuri lykkäsi käteeni Mervi Juusolan Äidin voimakirjan. Mitäs minä tällä teen, ajattelin, minähän olen jo miettinyt, mitkä asiat voimiani verottavat ja mistä saan niitä lisää. Alkuun päästyäni huomasin, että jo tämän kirjan lukeminen voimauttaa. Kirjan ytimenä on ajatus siitä, että lähes kaikki pienten lasten äidit ovat kroonisesti väsyneitä. Juusola antaa konkreettisia ohjeita siihen, miten väsymyksen saa kuriin ottamalla elämänsä haltuun. Kirja laittaa pohtimaan perheen sisäisiä suhteita, työelämää ja omaa ruumiillisuutta siltä kannalta, mikä näissä asioissa verottaa voimia ja miten niitä voi saada lisää. Äidit, lukekaa tämä kirja! Parisuhteessa elävät, lukekaa osa ihmissuhteiden voimakentästä, vaikka teillä ei edes olisi lapsia! Vaikka yleensä luen kirjat ahmien, tätä kirjaa makustelin pitkin kesää ja palasin monesti jo luettuun. Vieläkin mietin paria kohtaa, jotka täytyy kerrata... Mutta kiitos Anulle, joka lupasi, että saan pitää kirjaa lainassa niin pitkään, kuin tunnen tarpeelliseksi!
Kesällä kirjastosta tarttui mukaani myös Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Tätä kirjaa haluaisin suositella jokaiselle naiselle, mutta erityisesti sinkuille. Hapuli antaa tiukkaa palautetta pelimiehille, pettäjille, väkivaltaisille miehille ja kaikenlaisille kusipäille. Mikä tärkeintä, hän näyttää naisille, minkälaisiin suhteisiin kannattaa panostaa ja minkälaiset unohtaa kokonaan. Kirja ei kuitenkaan ole täyttä miesvihaa tai edes pelkkää miesten kritisointia. Hyviä miehiäkin on, mutta tämän kirjan avulla voi erottaa jyvät akanoista. Kirja perustuu Hapulin Birdy-nimellä kirjoittamaan nettipäiväkirjaan, joka sekin on oikein kiinnostavaa luettavaa. Kirjan teksti on kuitenkin hiotumpaa ja tiiviimpää kuin netin, joten turvautukaa nettivaihtoehtoon vain, jos ette saa kirjaa käsiinne. Mutta tutustukaa toki tyyliin heti nyt, tässä yksi teksti, joka sai minut hymistelemään:
http://www.uta.fi/~tlmihap/celibacy/14.html

Tämä kesä opetti minut myöntämään, että elämänhallintakirjallisuuskin voi olla hyvää. Ensi kesänä luen ehkä urheilijoiden elämäkertoja...

Kesälukemisto, osa 1

Kaunokirjallisuushan kertoo lähes aina ihmisten välisistä suhteista, ja ihmisten välisiä suhteita määritetään aina jollain tapaa riippuvuuden kautta. Tänä kesänä olen lukenut kaunokirjallisuutta, joka jotenkin erityisen paljon kertoo riippuvuussuhteista ihmisten välillä.

Aloitin kesäni Saara Kesävuoren Tarvitse minua -romaanilla. Kirja kuvaa harvinaisen tarkkanäköisesti sitä, kuinka ihmisten välillä on sellaisia lankoja, joita muut eivät pysty näkemään saati ymmärtämään. Suosittelen kaikille, jotka ovat joskus miettineet, mikä pitää ihmiset yhdessä - pariskuntina, ystävinä tai vihamiehinä, jotka eivät pääse toisistaan eroon. Minua kirjassa viehätti myös se, että kirjan edetessä henkilöiden tarina täydentyi vähitellen. (Olen tainnut mainita jo moneen otteeseen, että arvoitukset ovat ihan parhaita!) Mitä enemmän lukija sai tietää henkilöistä, sitä paremmin pystyi ymmärtämään heidän välisiään suhteita. Toisaalta on ihanaa, ettei kaikkea aina selitetä, koska ei oikeassa elämässäkään kaikkea pysty selittämään. Ottakaa tämä puoltolauselmana: oli virkistävää lukea perinteinen romaani, joka käsittelee klassista teemaa raikkaasti, tuoreesti ja nykypäivän lukijaa puhuttelevalla tavalla.

Luin myös Irja Sinivaaran Sinisiin ilmoihin. Tämäkin romaani kertoo siitä, kuinka ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia erilaisilla tavoilla, vaikka eivät sitä haluaisikaan myöntää. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että se kertoo Suursaaresta ja kesästä 1939. Vaikka periaatteeni onkin, että menneitä on turha jäädä kaivelemaan ja pitää suunnata tulevaisuuteen, kirja herätti haikeutta siitä, että Suomen ja suomalaisten osalta Suursaari on pelkkää historiaa. Tutustukaapa - jos ette tähän kirjaan, niin ainakin viimeaikaisiin lehtijuttuihin Suursaaresta. Kiinnostavaa historiaa!