Sairastaminen kesken kiireisen työviikon on harvinaisen turhauttavaa, ja turhautumisen tunnetta tulee helposti paenneeksi telkkarin iltapäivien tosi-tv-maailmaan tai Me Naiset & Matkaopas -lehteen. (Been there, done that.) Sairastamisesta tulee kuitenkin melkein mukavaa, kun käden ulottuvilla on kirja, joka on riittävän helppolukuinen, mukaansatempaava ja kevyt kannatella. Kuten Graham Mooren The Sherlockian (2011).
Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.
Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Kaamokseen ja sieltä pois
Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))
Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.
Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.
Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.
Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
"Hiihto"loma Eilatissa
Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.
Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.
Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.
Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.
Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.
Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.
Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Dekkariviihdettä
Yritti tulla tauko lukemiseen... Pitelin käsissäni Dora, Doraa (ja hylkäsin sen taas), lueskelin aikakauslehtiä, kiertelin kirjahyllyä ja lukaisinkin sieltä jonkin vanhan tyttökirjan - mutta millään en tahtonut löytää mitään, missä olisivat yhdistyneet lukemisen keveys ja useamman päivän virikkeet. Sitten muistin, että minähän olen saanut perinnöksi pinon Jo Nesbøn dekkareita. Nyt Harry Holen seikkailut saavat viihdyttää minua hetken aikaa; toivottavasti siihen asti, että sisälläni viriää halu lukea myös se Dora, Dora ja Uuni ja mitä niitä nyt oli. Harry Holet ovat ihan kelpo dekkareita: ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ei sellaistakaan, joka jäisi ärsyttämään. En ihmettele niiden suosiota. Tosin ehkäpä kaikki luettuani analysoin sitä, miksi ne tuntuvat olevan enemmän mieslukijoiden kuin naisten mieleen. (Vai kuvittelenko vain?) Vielä en osaa sanoa aiheesta mitään sen syvällisempää kuin "tissit", mutta lupaan palata asiaan.
On minulla myös lukemisen sivuprojekti, mutta koska se on kestänyt jo muutaman viikon, eikä loppua näy, mainostan vain tässä, että jänniä juttuja luvassa myöhemmin.
On minulla myös lukemisen sivuprojekti, mutta koska se on kestänyt jo muutaman viikon, eikä loppua näy, mainostan vain tässä, että jänniä juttuja luvassa myöhemmin.
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Aina ajankohtaista
Yritin lukea Dora, Doraa, mutta jo muutaman sivun jälkeen tuli sellainen rimakauhu - tämä on liian tiivistä, liian haastavaa, en minä pysty tähän. Totesin, että jos riskinä on lukemisen jumittuminen, ei itseään tarvitse väkisin haastaa, ja siirsin sen odottamaan vuoroaan yöpöydälle. Sen sijaan tartuin klassikkoon, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaaniin. Myönnän, en ollut lukenut kyseistä romaania aiemmin (tai en ainakaan muista lukeneeni!), vaikka kirjan aihepiiri ja merkitys tuttuja minulle olivatkin ennestään.
Oi tätä intertekstien määrää, mikä minulle aukesi tämän kirjan myötä. Calpurnia Taten (sen nuortenkirjan sankarittaren) nimi sai uutta arvoa; Harper Leen kirjan kotiapulaisen nimi on Calpurnia. Esimerkiksi näin: jälkimmäinen Calpurnia asettuu mustien ja valkoisten väliin, kun ensimmäinen Calpurnia on vanhan ja uuden ajan taitteessa. Mietin lukiessani myös useasti Donna Tarttin Pieni ystävä -romaania, joka ihan selvästi on yhdenlainen vastine Satakielelle.
Oikeastaan mietin ihan kaikkia Etelävalloista kertovia romaaneja, jotka olen lukenut. Mietin sitä, kuinka niissä kaikissa on jotakin samaa, jotakin jonka täytyy olla Etelävaltojen syvempi olemus. Mietin, kuinka hienoa on, että kirjallisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden tutustua ympäristöön, jossa en ole koskaan käynyt. Mietin, kuinka kirjojen kautta voin myös hetken kulkea jonkun toisen kengissä, nähdä elämän jonkun toisen ihmisen kautta.
Mietin, miksei kukaan ole koskaan laittanut James Hirvisaarta elämään Scoutin kengissä. Ei tulisi ehkä lipsauteltua niin herkästi maahanmuuttajien sterilisoimisesta. Mietin, kuinka hienoa olisi opettaa sellaisia nuoria, jotka voisi laittaa lukemaan erilaisia kirjoja, tai edes sellaisessa koulussa, jossa voisi lukea kirjoja ääneen. Kyllä yksi äidinkielen opettajan tärkeä tehtävä on maailmankuvan avartaminen.
Oi tätä intertekstien määrää, mikä minulle aukesi tämän kirjan myötä. Calpurnia Taten (sen nuortenkirjan sankarittaren) nimi sai uutta arvoa; Harper Leen kirjan kotiapulaisen nimi on Calpurnia. Esimerkiksi näin: jälkimmäinen Calpurnia asettuu mustien ja valkoisten väliin, kun ensimmäinen Calpurnia on vanhan ja uuden ajan taitteessa. Mietin lukiessani myös useasti Donna Tarttin Pieni ystävä -romaania, joka ihan selvästi on yhdenlainen vastine Satakielelle.
Oikeastaan mietin ihan kaikkia Etelävalloista kertovia romaaneja, jotka olen lukenut. Mietin sitä, kuinka niissä kaikissa on jotakin samaa, jotakin jonka täytyy olla Etelävaltojen syvempi olemus. Mietin, kuinka hienoa on, että kirjallisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden tutustua ympäristöön, jossa en ole koskaan käynyt. Mietin, kuinka kirjojen kautta voin myös hetken kulkea jonkun toisen kengissä, nähdä elämän jonkun toisen ihmisen kautta.
Mietin, miksei kukaan ole koskaan laittanut James Hirvisaarta elämään Scoutin kengissä. Ei tulisi ehkä lipsauteltua niin herkästi maahanmuuttajien sterilisoimisesta. Mietin, kuinka hienoa olisi opettaa sellaisia nuoria, jotka voisi laittaa lukemaan erilaisia kirjoja, tai edes sellaisessa koulussa, jossa voisi lukea kirjoja ääneen. Kyllä yksi äidinkielen opettajan tärkeä tehtävä on maailmankuvan avartaminen.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Taistelu ja mitä sen jälkeen tuli
Oh! Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Ah! Onkohan multa taas mennyt monta hyvää kirjaa ohi suun, kun en tykännyt niin paljon Maata meren alla -romaanista enkä sitten ole vaivautunut tutustumaan muihinkaan Ala-Harjan teoksiin. Tämä oli kyllä mainio. Kaikesta kohusta huolimatta kirja on vähäeleinen, mutta silti siinä on imua.
Normandialaisen maihinnousuoppaan Julien elämä järkkyy, kun mies pettää ja lapsi sairastuu. On pakko lukea vauhdilla eteenpäin, jotta saisi tietää, miten Emma selviää sairaudesta, ja miten Julie kokoaa itsensä, kun koko elämä hajoaa ympäriltä.
Ennakkoon ajattelin, että maihinnoususivujuoni saattaa olla vähän raskas. No myönnetään! Olin lukenut arvostelut niin kursorisesti, että olin siinä käsityksessä, että kirjassa on rinnakkaisjuoni, joka sijoittuu Normandian maihinnousun aikaan. Sen sijaan Julien menetys ja tasapainon saavuttaminen vertautuvat luontevasti sota-aikaan, maihinnousuun ja sen seurauksiin; kevyesti mutta samalla päivänselvästi.
Jännityksellä odotan, onko tämä lukuinto nyt tullut jäädäkseen. Joululoman alkamisen jälkeen olen ahminut jokaisen aloittamani kirjan. Mahtava tunne - eikä nyt ajatella, että kyllä se todennäköisesti ohi menee, kunhan työmäärä taas vähän kasvaa ja kirjahyllyssä huutelee enää Herman Hesse ja lauantaina saamani Stjärntecken berättar -kirja.
Normandialaisen maihinnousuoppaan Julien elämä järkkyy, kun mies pettää ja lapsi sairastuu. On pakko lukea vauhdilla eteenpäin, jotta saisi tietää, miten Emma selviää sairaudesta, ja miten Julie kokoaa itsensä, kun koko elämä hajoaa ympäriltä.
Ennakkoon ajattelin, että maihinnoususivujuoni saattaa olla vähän raskas. No myönnetään! Olin lukenut arvostelut niin kursorisesti, että olin siinä käsityksessä, että kirjassa on rinnakkaisjuoni, joka sijoittuu Normandian maihinnousun aikaan. Sen sijaan Julien menetys ja tasapainon saavuttaminen vertautuvat luontevasti sota-aikaan, maihinnousuun ja sen seurauksiin; kevyesti mutta samalla päivänselvästi.
Jännityksellä odotan, onko tämä lukuinto nyt tullut jäädäkseen. Joululoman alkamisen jälkeen olen ahminut jokaisen aloittamani kirjan. Mahtava tunne - eikä nyt ajatella, että kyllä se todennäköisesti ohi menee, kunhan työmäärä taas vähän kasvaa ja kirjahyllyssä huutelee enää Herman Hesse ja lauantaina saamani Stjärntecken berättar -kirja.
perjantai 11. tammikuuta 2013
Uusi rakkauteni: scifi
Enpä ikinä olisi arvannut kirjoittavani moista otsikkoa mihinkään. Mutta en toisaalta myöskään tiennyt alkavani lukemaan scifiä, kun tartuin Hunger Gamesiin. Olen kyllä kuullut/lukenut muutaman positiivisen arvion sen viihdearvosta ja lukenut elokuva-arvostelun, mutta tietämykseni oli aika heikolla pohjalla. Arvioisin, ettei kirjaa ole Suomessa julkisuudessa hehkutettu mitenkään erityisen paljon. Ehkä yläasteen opettajat tietävät, kuinka mainiosta nuortenkirjasta on kyse, luettavat ja keskusteluttavat oppilaita. Toivottavasti!
Itse luin kirjat (kaksi ensimmäistä, mutta aion kyllä lukea sen kolmannenkin) englanniksi ja ilahduin kirjojen helppolukuisuudesta. Sellaisiahan ne nuortenkirjat tuppaavat olemaan... Mutta helppolukuisuudesta huolimatta varsinkin ensimmäinen kirja on sisällöltään varsin vaikuttava.
Kirja kertoo Katnissista, 16-vuotiaasta tytöstä, joka elää Panemissa, valtiossa, joka on perustettu entisten Yhdysvaltojen paikalle. Valtion hallinto on Capitolissa, turmeltuneessa mutta hyvinvoivassa pääkaupungissa. Capitolin hyvinvoinnin varmistavat 12 aluetta, joilla tuotetaan erilaisia tavaroita Capitolille. Alueiden asukkaat elävät tiukan valvonnan alla ja köyhyydessä. Tämän minä kyllä tiesinkin ennen kuin rupesin lukemaan kirjaa, mutta en tiennyt, kuinka tarkasti tätä järjestelmää on kuvattu kirjassa ja kuinka teknologiaan perustuva Panemin yhteiskuntarakenne on. Capitol on kummallinen utopia, jossa teknologia on valjastettu viihdyttämään ihmisiä.
Kaikki Capitolin onni ja autuus revitään 12 alueen asukkaan selkänahasta. Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi maailmanjärjestystä, järjestetään joka vuosi Hunger Games, Nälkäpeli. Jokaiselta alueelta valitaan mies- ja naispuolinen teini-ikäinen edustaja raakaan selviytymiskamppailuun, joka kuvataan ja näytetään ympäri Panemia. Capitolille se on viihdettä, alueiden asukkaille tietenkin kauhunäytelmä. Tämä on ehdottomasti raadollisin tosi-tv-fantasia, johon olen törmännyt kirjallisuudessa tai elokuvissa. Mutta silti varmasti tuttu jokaiselle lukijalle, ja erityisesti niille teini-ikäisille. Samoilla periaatteilla tehtyjä ohjelmiahan me katsomme koko ajan tv:stä.
Katniss osallistuu Hunger Gamesiin, oppii aika paljon itsestään (niin kuin kunnon nuortenkirjassa kuuluu) ja ymmärtää myös, että voi uhmata järjestelmää. Tämä halu nousta järjestelmää vastaan on toisen ja kolmannen kirjan keskeisin aihe. Hirrrmuisen kiinnostavaa! Ensinnäkin se maailma, joka ensimmäisessä kirjassa rakennetaan, ja sitten se, kuinka sellaisen maailman voi muuttaa!
Jos opiskelisin vielä (viimeisintä pääainettani nimistöntutkimusta), voisin tehdä jollekin kurssille analyysin kirjojen nimistä. Capitolissa näyttää olevan vallalla roomalainen nimimuoti: Portiat ja Flaviukset lienevät yhtä rappeutuneita kuin antiikinaikaiset esikuvansa. Alueilla on erilaisia nimimuoteja. Rikkaammilla alueilla, joiden asukkaiden elämä on lähempänä Capitolin elämää kuin köyhien alueiden asukkaiden, on käytössä myös roomalaisia nimiä, mutta myös sellaisia nimiä, joissa on konkreettista loistoa ja näyttävyyttä. Vai mitä sanotte nimestä Glimmer? Monet nimistä ovat luontonimiä, kuten Katniss tai Primrose. Osa nimistä tuntuu liittyvän siihen teollisuudenalaan, jota alueella harjoitetaan. Teknologiaa tuottavan alueen asukkaiden nimet Beetee ja Wiress ovat aika selkeitä esimerkkejä tästä. Tämänkään ajan nimiä ei ole tulevaisuudessa aivan unohdettu, mutta esimerkiksi kristinuskoon pohjautuvia nimiä tulevaisuuden maailmassa ei juurikaan enää ole, tai ne ovat muovautuneet uuteen uskoon, kuten Peeta. Peetalla on kuitenkin kirjassa ihan Pietarin hommia vastaava tehtävä: olla Katnissin elämän peruskallio ja uuden aatteen apostoli koko yhteiskunnalle. (Vaikka netin jännillä keskustelupalstoilla keksitään myös sekin, että se on melkein niin kuin pita, mikä johtuu tietenkin siitä, että Peetan vanhemmat ovat leipureita. http://www.goodreads.com/topic/group_folder/119455)Olisipas jännää paneutua näihin merkityksiin enemmänkin!
Itse luin kirjat (kaksi ensimmäistä, mutta aion kyllä lukea sen kolmannenkin) englanniksi ja ilahduin kirjojen helppolukuisuudesta. Sellaisiahan ne nuortenkirjat tuppaavat olemaan... Mutta helppolukuisuudesta huolimatta varsinkin ensimmäinen kirja on sisällöltään varsin vaikuttava.
Kirja kertoo Katnissista, 16-vuotiaasta tytöstä, joka elää Panemissa, valtiossa, joka on perustettu entisten Yhdysvaltojen paikalle. Valtion hallinto on Capitolissa, turmeltuneessa mutta hyvinvoivassa pääkaupungissa. Capitolin hyvinvoinnin varmistavat 12 aluetta, joilla tuotetaan erilaisia tavaroita Capitolille. Alueiden asukkaat elävät tiukan valvonnan alla ja köyhyydessä. Tämän minä kyllä tiesinkin ennen kuin rupesin lukemaan kirjaa, mutta en tiennyt, kuinka tarkasti tätä järjestelmää on kuvattu kirjassa ja kuinka teknologiaan perustuva Panemin yhteiskuntarakenne on. Capitol on kummallinen utopia, jossa teknologia on valjastettu viihdyttämään ihmisiä.
Kaikki Capitolin onni ja autuus revitään 12 alueen asukkaan selkänahasta. Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi maailmanjärjestystä, järjestetään joka vuosi Hunger Games, Nälkäpeli. Jokaiselta alueelta valitaan mies- ja naispuolinen teini-ikäinen edustaja raakaan selviytymiskamppailuun, joka kuvataan ja näytetään ympäri Panemia. Capitolille se on viihdettä, alueiden asukkaille tietenkin kauhunäytelmä. Tämä on ehdottomasti raadollisin tosi-tv-fantasia, johon olen törmännyt kirjallisuudessa tai elokuvissa. Mutta silti varmasti tuttu jokaiselle lukijalle, ja erityisesti niille teini-ikäisille. Samoilla periaatteilla tehtyjä ohjelmiahan me katsomme koko ajan tv:stä.
Katniss osallistuu Hunger Gamesiin, oppii aika paljon itsestään (niin kuin kunnon nuortenkirjassa kuuluu) ja ymmärtää myös, että voi uhmata järjestelmää. Tämä halu nousta järjestelmää vastaan on toisen ja kolmannen kirjan keskeisin aihe. Hirrrmuisen kiinnostavaa! Ensinnäkin se maailma, joka ensimmäisessä kirjassa rakennetaan, ja sitten se, kuinka sellaisen maailman voi muuttaa!
Jos opiskelisin vielä (viimeisintä pääainettani nimistöntutkimusta), voisin tehdä jollekin kurssille analyysin kirjojen nimistä. Capitolissa näyttää olevan vallalla roomalainen nimimuoti: Portiat ja Flaviukset lienevät yhtä rappeutuneita kuin antiikinaikaiset esikuvansa. Alueilla on erilaisia nimimuoteja. Rikkaammilla alueilla, joiden asukkaiden elämä on lähempänä Capitolin elämää kuin köyhien alueiden asukkaiden, on käytössä myös roomalaisia nimiä, mutta myös sellaisia nimiä, joissa on konkreettista loistoa ja näyttävyyttä. Vai mitä sanotte nimestä Glimmer? Monet nimistä ovat luontonimiä, kuten Katniss tai Primrose. Osa nimistä tuntuu liittyvän siihen teollisuudenalaan, jota alueella harjoitetaan. Teknologiaa tuottavan alueen asukkaiden nimet Beetee ja Wiress ovat aika selkeitä esimerkkejä tästä. Tämänkään ajan nimiä ei ole tulevaisuudessa aivan unohdettu, mutta esimerkiksi kristinuskoon pohjautuvia nimiä tulevaisuuden maailmassa ei juurikaan enää ole, tai ne ovat muovautuneet uuteen uskoon, kuten Peeta. Peetalla on kuitenkin kirjassa ihan Pietarin hommia vastaava tehtävä: olla Katnissin elämän peruskallio ja uuden aatteen apostoli koko yhteiskunnalle. (Vaikka netin jännillä keskustelupalstoilla keksitään myös sekin, että se on melkein niin kuin pita, mikä johtuu tietenkin siitä, että Peetan vanhemmat ovat leipureita. http://www.goodreads.com/topic/group_folder/119455)Olisipas jännää paneutua näihin merkityksiin enemmänkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)