torstai 2. tammikuuta 2014

Mehiläinen, ilman lintu!

Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!


Mehiläisiä harrastuksekseen hoitava isäni sai joululahjaksi Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanin, joka kertoo mehiläishoitaja Orvosta, tämän eläinaktivistipojasta Eerosta ja maailmasta, jonka mehiläisten pesäkadot ovat ajaneet kaaokseen.

Pakkohan siihen oli tarttua saman tien ja sen jälkeen sitä ei voinutkaan laskea käsistään. Kirjan kuvaama maailma on periaatteessa dystopia - Amerikka kärsii nälänhädästä - mutta kuitenkin niin lähellä omaamme - sitä hallitsee tekniikka ja mehiläisten pesäkatokin on totista totta, vaikkei olekaan vielä aiheuttanut katastrofeja - että tarina nostaa välillä niskavillat pystyyn.

Lisäkauhuefektejä tarinaan syntyy Eeron blogeista, joissa hän kritisoi lihatuotantoa ja vaatii eläimille oikeuksia. Nämäkin tarinat ovat totta ja saavat lukijan häpeämään lihan syöntiä. (Ainakin minut! Kasvisruokapäivät kunniaan! Luomuliha marketteihin! Jonathan Safran Foer koulukirjastoihin Seitsemän veljeksen rinnalle!)

Kirja kuvaa myös menettämistä, kuoleman aiheuttamaa surua, ja tekee sen aika taitavasti. Orvon leipätyö on hautaustoimiston pitäminen, ja hautausurakoitsijana hän on oivaltanut monta asiaa surusta yleisellä tasolla niin, että lukijan on pakko ihailla. Silti henkilökohtainen suru vie Orvonkin mukanaan, saa toimimaan irrationaalisesti ja uskomaan ihmeisiin.

Tai ei tässä ihmeisiin tarvitse uskoa, riittää kun uskoo mehiläisiin. Mehiläinen on tämän kirjan keskiössä. Ilman mehiläistä maapallolla ei ole elämää, ja mehiläinen vie elämän myös rajan tuolle puolelle. Kirja tekee myyteistä totta: mehiläinen löytää todellisuudesta aukkoja, joista pääsee toiseen ulottuvuteen, tuonpuoleiseen.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen minäkin uskon mehiläisiin.

Kuulin muuten joululomalla ensimmäisen kerran termin suomikumma. Se tarkoittaa kirjallisuuden lajia, jossa todellisuuteen sekoittuu fantasiaa. Ilmeisesti tähän lasketaan mukaan Sinisalon lisäksi ainakin Leena Krohn, Maarit Verronen ja Risto Isomäki. En tiedä, mitä vikaa fantasia- tai tieteiskirjallisuudessa on, mutta onhan suomikumma aika puoleensavetävä ja myyväkin nimi tällä tuotteistamisen aikakaudella. Tässä artikkelissa yle.fi/uutiset/mita_kummaa_suomikummaa/6224605 suomikummaa kuvataan vastaiskuna Suomessa pitkään ihaillulle realismille ja sotakirjoille. Varmasti eksoottisen kansanperinteen nivominen nykyaikaan onkin kiinnostavampaa kuin sotajuttujen kertaaminen... vai onko? Siitä seuraavassa bloggauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti