lauantai 18. tammikuuta 2014

Tarina saavuttamattomasta onnesta

Näemmä tämä alkuvuosi menee kaikenlaista kulttuuria kuluttaessa, ei pelkästään lukiessa. Olisikohan blogin nimenvaihto paikallaan? Eilen vietimme tyttöjen kulttuuri-iltaa. Illan ohjelmahan on perinteisesti kuulunut näin: kulttuurielämys, syömään, juomaan, tanssimaan.

Aloitimme eilen ihan oikein, ja tällä kertaa kulttuuripläjäykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivago. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kirjaa enkä edes nähnyt elokuvaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä musikaali oli tehty sillä periaatteella, että yhtäkään merkittävää kohtausta ei saa jättää pois. Aikamoista haipakkaa pidettiin, että saatiin koko juoni läpi kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsojalle jäi siis kiireen ja pintaraapaisujen tuntu.


Ai juoni? Pitääkö siitäkin kertoa jotakin? Luulin, että kaikki muut ovat Zivagonsa jo lukeneet... Juri Zivago menee naimisiin nuoruudenrakastettunsa Tonjan kanssa, mutta kohtaa myöhemmin Laran, joka on hänen elämänsä todellinen johtotähti. Rakkaustarinan, tai oikeastaan tarinoiden, vaiheet kietoutuvat Venäjän ensimmäiseen maailmansotaan, vallankumoukseen ja Neuvostoliiton alkuaikoihin. (Riittikö? Kyllä minäkin tämän verran tiesin entuudestaan...)

Politiikka jää kyllä vähän sivuosaan tässä musikaaliversiossa, jossa suurimman sijan saavat tunnetta tihkuvat duetot. Ihan vaikuttavia nekin, omassa lajissaan. Onhan tämä helppo tapa tutustua tarkemmin tähän klassikkoon, mutta sellaisille, jotka eivät ole yhtä laiskoja kuin minä, suosittelen kirjaa. Tai edes elokuvaa.

Kulttuuri-iltamme ei jatkunut samoissa korkealentoisissa merkeissä kuin alku antoi odottaa. Ruokapaikat, joissa keittiö on yhdeltätoista auki, tuntuvat olevan Helsingissä kiven alla. Päädyimme fine diningin irvikuvaan Iguanaan, jonka pitsa oli pahinta ikinä. En myöskään suosittele paikan mansikkamargaritaa kenellekään. Tai ehkä 14-vuotiaalle juopottelua harjoittelevalle, joka on tottunut jäähilejuomiin. Tässä drinkissä sitä nimittäin riitti, ja makusiirappi oli niin makeaa, ettei viinakaan oikein maistunut. Illan juomasaldo oli siis puolikas mansikkamargaritaa, koska väliaikasamppanjatkin jäivät väliin. Tämän kulinaarisen herkkuhetken jälkeen olimme ihan valmiita kotiin, joten se siitä tanssistakin sitten.

Mutta hei, sain minä eilen jotakin ruumiinravintoakin: kaupunginteatterin tee oli yllättävän hyvää! Ja bussissa kotimatkalla söin Tuplan - olisiko siinä ollut yksi illan huippuhetkistä?

Eli: luulin onnea saavuttamattomaksi, mutta se piileekin pienissä yhteisissä hetkissä (suklaapatukan kanssa).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti