Tunnustan. Olen juuri sellainen Karen, josta Antti Holma avautuu eri alustoilla. Ahmin kaiken, mitä Antti Holma tekee (kirjat, podcastit, blogit, some-päivitykset jne.). Ostan naistenlehden, jos siinä on Holman haastattelu. Seuraan Holmaa Instagramissa ja tykkään hänen vitseistään. Seuraan Holman puolisoa Instagramissa, koska sillä tavalla saan kokonaisemman kuvan heidän elämästään. Vielä en ole langennut, mutta voisin hyvin kuvitella, että kännissä ja läpällä laittaisin hänelle herutusviestin IG:ssä.
Tietenkin ostin myös Holman Kaikki elämästä(ni) -romaanin. Se kertoo Antti Holmasta. Koska olen valveutunut lukija (ja lisäksi opiskellut kirjallisuusaineita yliopistossa verovaroilla aivan liian kauan), ymmärrän, että tämä on romaani ja fiktiota. Ehkä se on kuitenkin nykyajan muotikirjallisuutta autofiktiota, koska romaanin tapahtumista monet ovat tuttuja Holman aiemmista tuotoksista (tai Instagramista).
Romaanin päähenkilö Antti Holma kirjoittaa toista romaaniaan, mutta homma ei suju toivotulla tavalla. Holma prokrastinoi enemmän kuin teini-ikäinen läksykirjojen parissa, ja silloin kun kirjoittamisen vauhtiin päästään, näytölle ilmestyy vain paskoja romaaninversoja ja suunnitelmia, joista suurin osa on parempi deletoida saman tien. Holma lähtee kiertämään lapsuutensa maisemia toiveenaan tavoittaa samalla se tarina, josta hänen pitäisi kirjoittaa. Matka jatkuu kaikkiin Holman asuinpaikkoihin ja niihin liittyviin tarinoihin.
Tämä kirja käsittelee paljon häpeää. Välillä se on jopa ahdistavaa. Huumori häivähtää tekstissä tuon tuosta, mutta se ei ole hersyvää tai lämmöllä kohdettaan tarkastelevaa. Onkohan tämä nyt hölmö ajatus, mutta minä lukijana tunnistan Holman häpeän, tunnen oloni jopa vähän kotoisaksi siinä. Painin (jatkuvasti) saman perusongelman äärellä: en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Minäkin olen tehnyt tutkimusretkiä omaan lapsuuteeni ja omaan historiaani. Kirjoittamisen kannalta ne eivät ole antaneet kovin paljon, mutta olen vain vähän Holmaa vanhempi, ja tunnistan hyvin sen Suomen ja ne ympyrät, joista Holma kirjoittaa. Tätä romaania on helppo ja mukava lukea, koska tunnen olevani kotona.
Romaani ei jää kuitenkaan vellomaan ahdistukseen. Lopussa kuvaan astuu rakkaus, joka auttaa pääsemään häpeän yli. Kuinka järjettömän kliseistä! Ja silti ratkaisu toimii: kirjan viimeinen luku maalaa kaiken vaaleanpunaiseksi tai - vielä parempaa! - sateenkaarenväriseksi. Päähenkilö Antti Holma löytää itsensä, tarinansa ja elämän tarkoituksen. Lukija voi henkäistä helpotuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti