Harry Hole

Olen jo aiemmin lyhyesti kirjoittanut Harry Hole -kirjoista ja luvannut palata aiheeseen. No, nyt olen valmis. Jokin alkupään kirjoista taitaa olla lukematta, mutta sekin odottaa hyllyssä sopivaa flunssaa. Poliisin sain juuri luettua. Siis Polisin - kun ruotsiksi sen luin. Materiaalia on kuitenkin kerätty niin paljon, että voin hyvin analysoida Nesbøn naiskuvia, Harry Holen hahmoa ja tarinan kehittymistä ensimmäisestä kirjasta viimeiseen.

Harryn hahmo muuttuu kirjasta toiseen aivan hirveästä kusipäästä melko sympaattiseen epäonnistujaan. Varmaan sellainen perusalkoholistin luonnekuvaus, mutta lukijaa hahmon häilyväisyys välillä ärsyttää. Sinänsä hahmo on onnistunut, että se on monipuolinen, sopivan särmikäs ja lukuisista epämiellyttävistä ominaisuuksista huolimatta sympatioita herättävä. Hahmo myös kasvaa ja kehittyy sarjan myötä, ainakin suhteessaan naisiin.

En ihan ymmärrä tätä Nesbøn pakkomiellettä tappaa kaikki naiset, jotka ovat Harry Holelle tärkeitä. Varsinkin ensimmäisissä kirjoissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Harryn naispuolinen vastapari murhattiin jossain vaiheessa kirjaa, ja viimeinen kirja palaa vanhaan tuttuun kaavaan. (Tasapuolisuuden nimissä todettaakoon, että Nesbø tappaa myös miespoliiseja tasaiseen tahtiin.) Tosin kun Harry tapaa Rakel Fauken, muuttuu kirjojen naiskuva monipuolisemmaksi, ja suhde Rakeliin saa myös Harryn kehittymään ihmisenä. Myös Beate Lønnin henkilökuva on varsin monitahoinen ja sarjan myötä kehittyvä.

Nesbøn tyyliin kuuluu kannatella samaa tarinaa (ja samaa pahista) useamman kirjan. Mielestäni tämä tekee lukemisesta kiinnostavampaa ja - niin kuin kuuluukin - koukuttaa tarinaan. Välillä tarina kuitenkin jää junnaamaan, ja lukijana toivoisin, että kerronta keskittyisi enemmän yksittäisiin kirjoihin. Poliisi-kirja on mainio lopetus sarjalle. Varsinkin kirjan alku on parasta Harry Holea - vaikka Harry ei edes ole tapahtumissa mukana. Kirja yllättää monta kertaa, mutta vähän lopusta jää sellainen tunne, että Nesbøkin on vasta ihan lopuksi päättänyt, kuka on murhaaja, ja lankoja sidotaan aika hatarasti kiinni muuhun kudokseen.

Tämä oli muuten ensimmäinen flipback, jonka luin. Ostin kirjan joululahjaksi eikä verkkokaupassa ollut normaalikokoisia pokkareita, joten päädyin kokeilemaan tätä. Täytyy myöntää, että olin hieman epäileväinen, ja alussa lukeminen tuntuikin oudolta, mutta kun pieneen kokoon tottui, ei lukeminen ollut lainkaan vaivalloista. Eikä tämän kirjan mukaan pakkaaminen ollut senkään vertaa vaivalloista! Flipback kestää myös todella hyvin laukussa pyörimistä ja lattialle putoamista. Ei kehitys aina huono juttu ole!

Olen lapsellinen!

Keräilin kirjastosta esiteinille lukemista, ja mukaan tarttui norjalaisen Aleksander Mellin Lapsihallitus. Ajattelin jo kirjastossa, että jos ei tytölle kelpaa, niin minä voin ainakin sen lukea - ja näinhän siinä kävi.

Kirja kertoo tosi-tv-ohjelmasta, jossa joukko lapsia lähetetään saarelle elämään tiettyjen sääntöjen mukaan ja tekemään omia yhteiskuntakokeilujaan. Kirjan päähenkilö on Max, jonka intohimo on elämän sisältö. Tällainen ideahan on aina lupaava, mutta toisaalta sekä tosi-tv että dystopia/utopia-luomukset ovat niin läpikaluttuja aiheita, että on vaikea uskoa löytävänsä enää helmiä.

Kirjan alku yllättää positiivisesti. Se on vetävää tekstiä, ja seikkailuun on sidottu kiinnostavia yhteiskunnallisia teemoja. Mutta mutta. Loppua kohti politiikka paksuuntuu eikä tarina millään jaksa vetää perässään kaikkea aatetta, joka siihen liimautuu.

En ihan ymmärrä, kuka lapsi tai edes nuori jaksaisi lukea tämän kirjan. Minäkin puskin loppuun väkipakolla. Mutta kuten jo totesin: minä olenkin lapsellinen. Olenkin tässä päivittänyt Risto Räppääjä -tietouttani, koska kuopus on nyt innostunut niistä. Ne ovat sentään hauskoja, eikä yhteen kirjaan mene yhtäkään iltaa.

Tarina saavuttamattomasta onnesta

Näemmä tämä alkuvuosi menee kaikenlaista kulttuuria kuluttaessa, ei pelkästään lukiessa. Olisikohan blogin nimenvaihto paikallaan? Eilen vietimme tyttöjen kulttuuri-iltaa. Illan ohjelmahan on perinteisesti kuulunut näin: kulttuurielämys, syömään, juomaan, tanssimaan.

Aloitimme eilen ihan oikein, ja tällä kertaa kulttuuripläjäykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivago. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kirjaa enkä edes nähnyt elokuvaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä musikaali oli tehty sillä periaatteella, että yhtäkään merkittävää kohtausta ei saa jättää pois. Aikamoista haipakkaa pidettiin, että saatiin koko juoni läpi kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsojalle jäi siis kiireen ja pintaraapaisujen tuntu.

Ai juoni? Pitääkö siitäkin kertoa jotakin? Luulin, että kaikki muut ovat Zivagonsa jo lukeneet... Juri Zivago menee naimisiin nuoruudenrakastettunsa Tonjan kanssa, mutta kohtaa myöhemmin Laran, joka on hänen elämänsä todellinen johtotähti. Rakkaustarinan, tai oikeastaan tarinoiden, vaiheet kietoutuvat Venäjän ensimmäiseen maailmansotaan, vallankumoukseen ja Neuvostoliiton alkuaikoihin. (Riittikö? Kyllä minäkin tämän verran tiesin entuudestaan...)

Politiikka jää kyllä vähän sivuosaan tässä musikaaliversiossa, jossa suurimman sijan saavat tunnetta tihkuvat duetot. Ihan vaikuttavia nekin, omassa lajissaan. Onhan tämä helppo tapa tutustua tarkemmin tähän klassikkoon, mutta sellaisille, jotka eivät ole yhtä laiskoja kuin minä, suosittelen kirjaa. Tai edes elokuvaa.

Kulttuuri-iltamme ei jatkunut samoissa korkealentoisissa merkeissä kuin alku antoi odottaa. Ruokapaikat, joissa keittiö on yhdeltätoista auki, tuntuvat olevan Helsingissä kiven alla. Päädyimme fine diningin irvikuvaan Iguanaan, jonka pitsa oli pahinta ikinä. En myöskään suosittele paikan mansikkamargaritaa kenellekään. Tai ehkä 14-vuotiaalle juopottelua harjoittelevalle, joka on tottunut jäähilejuomiin. Tässä drinkissä sitä nimittäin riitti, ja makusiirappi oli niin makeaa, ettei viinakaan oikein maistunut. Illan juomasaldo oli siis puolikas mansikkamargaritaa, koska väliaikasamppanjatkin jäivät väliin. Tämän kulinaarisen herkkuhetken jälkeen olimme ihan valmiita kotiin, joten se siitä tanssistakin sitten.

Mutta hei, sain minä eilen jotakin ruumiinravintoakin: kaupunginteatterin tee oli yllättävän hyvää! Ja bussissa kotimatkalla söin Tuplan - olisiko siinä ollut yksi illan huippuhetkistä?

Eli: luulin onnea saavuttamattomaksi, mutta se piileekin pienissä yhteisissä hetkissä (suklaapatukan kanssa).

Frances Ha

Joku muistanee, että ostin Kirjamessuilta mindfulness-schkirjallisuutta. Olen niitä harjoituksia toteuttanut pikkuhiljaa syksyn ja talven aikana, vaikka en ainakaan vielä ole suurta muutosta elämässäni huomannutkaan. Sellaisenkin harjoituksen toteutin tällä viikolla, että sovimme ystävän kanssa treffit elokuvateatterin aulaan töitten jälkeen. Mitään hajua kummallakaan ei ollut, mitä ohjelmistossa juuri sillä hetkellä olisi, mutta se olikin se idea: tehdä jotakin, jota ei voi ennalta täysin suunnitella, ja kokea elämys, jota ei tiennyt kaipaavansa.

Ihannetapauksessa siis näin. Tennispalatsissa menee muuten huomattavan vähän elokuvia maanantai-iltapäivänä. Vaihtoehtojen joukosta valitsimme Frances Han. Ystäväni muisteli kuulleensa, että se on joku hipsterifilmi ja viehättävä ajankuva, ja Google-haun tulosten pikainen vilkaisu kertoi sen olevan R&A-elokuva. Ihan riittävät suositukset siihen hetkeen, joten liput taskuun ja popcornit kainaloon. Minä olin muuten ainoa, joka söi salissa popcornia. Tunsin hipstereiden ja taideihmisten paheksuvat mulkaisut niskassani, kun rouskutin eväitäni.

Elokuva kertoo Francesista, 27-vuotiaasta nuoresta naisesta, joka on valmistunut yliopistosta, tekee hanttihommia tanssialalla, haaveilee tanssijan urasta ja asuu kimppakämpissä kavereiden kanssa. Siinäpä se noin niin kuin pähkinänkuoressa. Tässä vähän kuorrutetta: Frances kamppailee aikuistumista vastaan. Hän ei halua muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen, vaan mieluummin eroaa kuin muuttaa pois asunnosta, jonka jakaa parhaan ystävänsä Sophien kanssa. Kun Sophie haluaakin muuttaa toiseen asuntoon ja lopulta oman poikaystävänsä kanssa yhteen, etsii Frances itselleen uusia, tilapäisiksi jääviä asuntoja ja kämppiksiä. Tanssijan urakin näyttää menevän persliukua. Frances ei halua luopua unelmistaan ja periaatteistaan, vaikka monet tuntuvat ihmettelevän hänen haahuiluaan. Samanikäiset ystävät vakiintuvat niin ihmissuhteissa kuin ammatillisestikin. Sophie muuttaa miehensä kanssa Japaniin, ja Frances tuntuu menettävän ihan kaiken elämänhallinnan, työn, asunnon ja ihmissuhteet. Lopulta hän päätyy kesätöihin vanhaan kouluunsa, jossa kaikki luulevat häntä yhdeksi opiskelijoista. Elokuva kärjistyy siihen, että Sophie ja hänen miehensä tulevat cocktail-tilaisuuteen, jossa Frances on tarjoilijana. (Samaan aikaan kärjistyi myös minun pissahätäni; olinhan juonut poppareiden kaveriksi ison sammiollisen limsaa. Mahdolliset väärinymmärrykset tarinassa laitetaan tuskallisen olon piikkiin.) Juopunut Sophie päätyy Francesin asuntolahuoneeseen yöksi ja lupaa, että muuttaa taas Francesin kanssa yhteen. Aamulla Sophie kuitenkin häipyy, kun Frances vielä nukkuu. Tämän kohtauksen jälkeen Frances muuttaa elämänsä suuntaa, ryhdistäytyy ammatillisesti ja laittaa ihmissuhdesotkunsakin kuntoon.

Elokuva on mustavalkoinen, mikä lisää sen viehätystä. Siitä tulee paljon ajattomampi, ja rinnastukset klassikkoelokuviin tulevat selkeämmiksi tyhmemmällekin katsojalle. Toisaalta mustavalkoisuus pakottaa katsojan lisäämään värejä, niin kuvaan kuin tarinaankin. Oikeastaan niitä on pakko lisätä, koska tarina on ikään kuin puolivalmis (miinusta!) tai toisaalta ei ihan valmiiksi pureskeltu (plussaa!). Katsoja saa ihan itse päättää, onko aikuistuminen hyvä vai huono asia. Aikuistumisen ja vastuun ottamisen lisäksi elokuva kertoo ystävyydestä. Oman ystäväni kanssa totesimme, että elokuva oli oikein sopiva yllätyselämys, hyvän mielen elokuva, joka kannattaa katsoa ystävän seurassa.

Sopii varmsti siis aikuistumista kriiseileville, mutta jopa neljääkymmentä lähestyville espoolaisopettajatarille, jotka eivät pysty olemaan enää edes ironisesti hipstereitä, mutta silti luulevat olevansa niin kovin hip.

Lumikuningattaria, tuhlaajapoikia ja kunnon tyttöjä

Joulunaikaan olin varsin ekologisesti ja ekonomisesti ajatteleva kuluttaja, ja käytin rahojani aineettomiin palveluihin, tässä tapauksessa kahteen Lumikuningatar-sadun versiointiin. Tai oikeastaan mummi käytti rahojaan ja myös huomattavan määrän aikaa saadakseen lapsenlapsilleen joululahjaksi liput Lumikuningatar-balettiin. Minä kävin lasten kanssa katsomassa Frozen-elokuvan, mikä oli varsin helppoa ja vaivatonta.

Lumikuningatar on H.C. Andersenin satu, joka kertoo ystävyksistä Gerdasta ja Kaista. Kai joutuu kylmän Lumikuningattaren valtaan, mutta Gerda pelastaa hänet. Frozen pohjautuu varsin löyhästi satuun. Baletti noudattelee enemmän tarinaa, vaikka siinäkin on otettu taiteellisia vapauksia. Molemmat ovat omassa lajissaan varsin onnistuneita, tykkään minä.

Baletissa Gerdasta ja Kaista ovat tulleet Helsingissä asuvat Kai ja Kerttu. Helsingin lisäksi tarina sijoittuu Lappiin, ja osa baletin viehätyksestä tuleekin Helsingin tutuista mutta ah, niin historiallisista maisemista ja Lapin väreistä ja valosta. Kai saa peilinsirpaleen silmäänsä, ja hänen luonteensa ja käyttäytymisensä muuttuvat niin, että hän alkaa viettää kosteita iltoja maahisten kanssa. Samaan elämänmuutokseen liittyy epäterve suhde Lumikuningattareen. Kerttu kuitenkin pelastaa Kain pahan Lumikuningattaren vallasta olemalla uskollinen ja luottavainen.

Käsiohjelmasta luin, että baletin sanoma on se, että suhtautumalla vieraaseen avoimin mielin voi voittaa suurimmatkin esteet. Minä en kyllä voinut välttyä tulkitsemasta tarinaa myös niin, että Kai valitettavasti ajautuu Lumikuningatar-lutkan seuraan, mutta onneksi kunnollinen ja uskollinen Kerttu jaksaa luottaa Kain hyvyyteen ja voittaa tämän takaisin itselleen. Vaikka Frozen ei enää ihan sama satu olekaan kuin alkuperäinen Lumikuningatar, voi näitä kahta versiointia kuitenkin hyvin vertailla. Frozenissa prinsessa Elsalla on taikavoima muuttaa kaikki jääksi. Hän kuitenkin kokee kykynsä taakkana, ja elokuva näyttää, kuinka Elsa oppii hyväksymään itsensä ja voimansa. Tämän elokuvan Lumikuningatar ei olekaan pelkästään paha. Elsan pikkusisko Anna pelastaa sisarusten valtakunnan lumelta ja jäältä. Frozenissa parasta on se, että naishahmot ovat vahvoja toimijoita ja heidän välinen suhteensa on se elokuvan merkittävin suhde. Toki tässäkin elokuvassa on prinssejä, mutta nykyään Disney-elokuvissa muistutetaan siitä, että se ensimmäinen pelastava prinssi saattaakin olla lipevä huijari. Valtavirta muuttuu, ja hyvä niin!

Sekä Frozenissa että Lumikuningattaressa pääosissa ovat tietenkin myös lumi ja jää. Mustana jouluna on ihanaa nähdä lunta edes teatterissa! (Paitsi Lumikuningattaressa oli tosiaan taikaa: toisen näytöksen aikana Helsinkiin satoi kauan odotettu ensilumi!) Toivoisin, että osaisin sanoa jotakin myös itse baletista, siis siitä tanssista, mutta en minä oikeastaan osaa. Näyttihän se hienolta. Toisaalta välillä olin nukahtaa tuoliini - mutta syynä ei välttämättä ollut huono tanssitaide vaan minun ymmärtämättömyyteni. Frozenin vitsit - joista osa oli varsin osuvia! - olivat ehkä enemmän minun juttuni.

Good girl gone bad

Veljen kihlattu luki joululomalla lahjaksi saamaansa Gillian Flynnin Kiltti tyttö -kirjaa. Yhtenä iltana hän lähti juhlimaan ja kirja jäi kotiin. Koska minulla ei ollut juuri sillä hetkellä mitään kesken, tartuin siihen. Flynnin kirjoja on ilmestynyt meille kotiin viime aikoina englanninkielisinä, ja se oli varmasti osasyy siihen, että halusin itsekin tutustua kirjailijaan. Ennen joululomaa ei ollut oikein aikaa perehtyä niihin sen tarkemmin, mutta kun se kirja ihan siihen minun eteeni houkuttelevasti jätettiin, olihan sitä pakko vilkaista. Suomeksi sitä ehti sitäpaitsi lukea hirmuisella vauhdilla! Veli ja kihlattunsa lähtivät omaan kotiinsa jo seuraavana päivänä, mutta siinä vaiheessa minä olin päässyt puoleenväliin kirjaa. Sain myös vinkin, että kun toinen osa alkaa, ei kirjaa voi enää lainkaan laskea käsistään. Luonnollisesti, kun itse pääsin kotiin, etsin käsiini Gone Girl -pokkarin.

Olipas hurja tarina (ja kuulemma kaikki Flynnin tarinat ovat aika hurjia ja vähän kieroja ja outoja) rakkaudesta ja parisuhteesta, samoin kuin niistä ihmisistä, joista parisuhde muodostuu. Amy ja Nick ovat melko tavallisen oloinen pari siihen asti, että Amy heidän viidennen hääpäivänsä aamuna katoaa. Miten, miksi ja minne - siitä saa lukija itse ottaa selvän. Flynnin kirjat ovat jännäreitä, vähän dekkarimaisiakin, koska niissä selvitetään outoja rikoksia ja niihin liittyviä salaisuuksia. Eivät nämä kuitenkaan mitään perinteisiä dekkareita ole eivätkä sovi kaikille dekkarien rakastajille. Minusta tämä oli aika kivan kiero tarina, ja hirveän kiinnostava oli myös kirjan psykologinen puoli - ajatukset siitä, mikä ajaa ihmisen rikoksiin.

Isänmaan tähden

Tarkkasilmäiset lukijat huomasivat, että lupasin viimeksi kirjoittaa tällä kertaa sotakirjallisudesta. Tämäkin kirja taisi olla isän joululahja, mutta viime vuodelta. Tuolla maalla vanhempien hoivissa on niin helppo upota sohvannurkkaan ja uppoutua kirjaan vaikka koko päiväksi.

Jenni Linturin Isänmaan tähden -romaanin taisin lukaista yhden päivän aikana. Romaani kertoo 79-vuotiaasta Antista, joka putoaa katolta. Sodan jälkeen Antti on sulkenut sotamuistonsa syvälle mieleensä ja keskittynyt nykyhetken rakentamiseen, mutta putoaminen tuo muistot vapaaehtoisena SS-joukoissa osaksi tätä päivää. Antin tarinan rinnalla kulkee Antin serkun Kaarlon kokemus sodasta. Jatkosodassa taistellut Kaarlo on ottanut veteraaniuden osaksi itseään; sotamuistot ovat yksi hänen henkilöhistoriansa kulmakiviä.

Romaani kuvaa Antin kokemuksia Saksan itärintamalla, miesten elämää heti sodan jälkeen ja muutamaa päivää nykyaikana. Tärkeässä osassa on myös Antin rintamatoveri Erkki, jota painaa syyllisyys. On mielenkiintoista verrata, kuinka eri tavalla miehet suhtautuvat sotaan ja omaan panokseensa siinä. Taistelu itsenäisen Suomen puolesta on helppo oikeuttaa, mutta tappaminen SS-joukoissa tekee syylliseksi. Tähän syyllisyyteenkin voi kuitenkin suhtautua eri tavoin, kätkemällä sen tai tekemällä sen itsessään näkyväksi.

Jo lukiessani mietin, ahminko tätä kirjaa siksi, että tarina vie mukanaan, vai ehkä kuitenkin siksi, että yksityiskohdat ällöttävät. Sota tekee ihmisistä rumia; kun tekee vihollisesta epäinhimillisen, kadottaa myös inhimillisyyden itsessään. Linturi kirjoittaa herkällä otteella ja mässäilemättä, mutta se tekee lukemisesta ehkä vieläkin haastavampaa kuin väkivallan tarkka kuvailu olisi. Nyt on pakko keskittyä ja hiljentää tahtia ymmärtääkseen, mitä oikeastaan tapahtuu.

Suomessa on vahva sotakirjaperinne, mutta sotakirjoissakin on selvästi alkamassa uusi aikakausi. Tämä kirja pyörittelee ihan selvästi samoja syyllisyyden teemoja kuin vaikkapa vuosi sitten lukemani Dora, Dora tai Katja Ketun Kätilö. Nyt keskiössä on suhde natsi-Saksaan. Samaa aihetta käydään läpi kai muuallakin Pohjoismaissa; esimerkiksi Nesbøn Punarinta käsittelee ihan samoja juttuja kuin Linturin romaani. Ihan kiinnostavaa, ja oikeastaan aika raikastakin, mutta mitä sitten? Mitä toisesta maailmansodasta vielä irtoaa?